Sin maíz no hay país (y sin frijol tampoco)

Täällä arki sujuu mukavasti, välillä tasaisemmin, välillä taas jännittävämmin. Jokainen päivä on erilainen; koskaan ei voi tietää keneen törmää ja millaisiin tilanteisiin päätyy päivän aikana. Koskaan ei voi olla täysin varma pysähtyykö bussi silloin kun sille huitoo, mahtuuko kyytiin vai ei ja kuinka paljon kuski milläkin kerralla rahastaa (oon pari kertaa joutunut maksamaan "ulkomaalaislisää" vaikka tänään huomautinkin kuskille että matka on aina aikaisemmin maksanut 2,50). Usein päivän ensimmäisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä riippuu päivän linja; välillä ihmiset ovat suorastaan ylitsepursuavan ystävällisiä ja avuliaita mutta joskus (niin kuin esimerkiksi tänään) tuntuu että ulkomaalaisleima otsassa oikein loistaa ja että etenkin naiset ovat mua kohtaan uskomattoman epäkohteliaita eivätkä esim. suostu ymmärtämään mitä yritän sanoa, mulkoilevat vain halveksuvan näköisinä. Perjantaina lainasin bussipysäkillä yhdelle rouvalle myötätunnosta bussimatkaan tarvittavat kolikot, koska kuskeilla ei koskaan ole vaihtorahaa ja olen joskus itsekin harmitellut kun olen joutunut kiertämään kaupan kautta, jotta pääsisin kyytiin. Nainen katosi hetkeksi kulman taakse mutta palasi sitten mukanaan käyntikorttinsa. Se oli juuri selittämässä mulle joistain kasvonhoitotuotteista kun bussi saapui enkä pystynyt jäämään kuuntelemaan enempää. Bussissa huomasin, että kortti, jonka nainen oli antanut, oikeutti ilmaiseen kasvohoitoon paikassa nimeltä Mary Kay: osoitetta ei ollut, ainoastaan nimi ja puhelinnumero. Olikohan tuo puhdasta ystävällisyyttä vai erittäin ovela vaaleiden tyttöjen kidnappausyritys? ;) Jää ehkä ikuisesti selvittämättä...

Perjantaina kävin varaamassa lääkäriajan, jotta saisin vihdoin hommattua yliopiston uimahallikortin. Olisin halunnut iltapäiväajan, mutta koska oli aamu, mulle sanottiin että voin varata ainoastaan aamuaikoja, tai tulla kolmelta uudestaan kyselemään myöhemmistä ajoista. Mitäs järkeä tossa nyt oikeen on? No, varasin sitten ajan tiistaille, eli tälle päivälle, klo 8.15. Käskivät tulla ilmoittautumaan puoli tuntia aikaisemmin. Se oli kyllä tarkoitukseni, mutta ruuhkassa seisomisen jälkeen pääsin paikalle vasta kahdeksaksi. Paikan päällä mulle selvisi miksi ihmeessä piti tulla niin aikaisin: lomakkeiden täyttelyn jälkeen elämäänsä kyllästynyt terkkari nimittäin käski vaa'alle, mittasi pituuden, vyötärönympäryksen ja verenpaineen sekä testasi näön. Sen jälkeen vielä tympeämpi lääkäri otti mut vastaan, valitti mulle kun olin tullut myöhässä ja haukotteli niin avoimesti koko vastaanoton ajan etten meinannut millään saada selvää mitä se multa tenttasi (ihan ihmeellisiä kysymyksiä), katsoi mua todella halveksuvasti kun en osannut selittää espanjaksi mitä lastentauteja oon sairastanut tai mitä ensimmäinen rokotus mun rokotuskortissa tarkoittaa. Sen jälkeen se mm. kurkkasi mun suuhun, kuunteli keuhkoja ja tutki varpaidenvälit ja jatkoi oudoilla kysymyksillä. Kaiken tämän jälkeen sain kuin sainkin lääkärintodistuksen, joka piti vielä käydä leimauttamassa käytävän toisessa päässä. En kuitenkaan päässyt vielä viemään kaikkia tarvittavia papereita liikuntakeskukseen, joka sijaitsee jossain kaukana olympiastadionin takana, koska kuulin että tarvitsen vielä todistuksen mun veriryhmästä (!) ja sitä ei yliopiston terveydenhuollosta saa. Projekti jatkuu siis huomenna... Tänään yritin myös toistamiseen jättää kirjastokorttihakemusta, mutta mulle sanottiin että uusia kortteja ei tehdä, "kunnes toisin ilmoitetaan". Yritin ystävällisesti kysyä mitä tuo "hasta nuevo aviso" tarkemmin tarkoittaa (esim. viikko, kuukausi, vai meneekö ensi lukukauden puolelle?) ja missä asiasta ilmoitettaisiin, mutta mulle vastattiin taas todella töykeästi, ihan niin kuin olisin muka halunnut haastaa riitaa kirjastotädin kanssa. Päätin poistua paikalta vähin äänin ja ostaa kahvin. Kahvilan mies ei kuitenkaan reagoinut muhun millään tavalla, keskittyi vaan tekstiviestinsä kirjoittamiseen, joten sain ihan tehdä töitä jotta se kiinnittäisi huomionsa muhun.. Oli ehkä hieman turhautunut olo tuossa vaiheessa. No, onneksi mulla oli sentään mukavaa lounasseuraa ja koulukaverit oli tosi kivoja tänään :)

Pari viikkoa sitten olin viikonlopun yli taidefestivaaleilla (Festival Internacional Cervantino) kaupungissa nimeltä Guanajuato (aika monen tunnin päässä Mexico Citystä pohjoiseen yliopiston järjestämällä bilebussilla, joka tosin pysähteli parin tunnin välein päästämään ihmisiä syömään ja vessaan jne.). Näin ihmisvilinän lisäksi mm. teatteria, tanssia sekä kiinalaisen tanssi-musiikki-teatteri-spektaakkelin ulkoilmanäyttämöllä (Kiina oli tämän vuoden teema). Kaupunki oli todella kaunis ja "kultturelli", täynnä kapeita, pelkästään jalankulkijoille tarkoitettuja katuja sekä tunnelmallisia taidekahviloita (kaupunki on rakennettu entisten kulta- ja metallikaivosten päälle, jotka toimivat nykyään tunneleina autoliikenteelle). Festarit olivat kuitenkin suhteellisen rauhalliset koska loppujen lopuksi kaduilla näkyi melkein enemmän poliiseja kuin festarikansaa. Tykkäsin silti kovasti matkasta. Seuraavana viikonloppuna olinkin sitten yksissä reiveissä Mexico Cityn laidalla sijaitevassa metsässä.. mielenkiintoinen kokemus sekin. Viime viikonlopun olin kokonaan täällä Cityssä: perjantaina olin katsomassa meksikolaista vapaapainia, "lucha libre", jossa hassuihin asuihin ja naamioihin sonnustautuneet taistelijat esittelivät akrobaattisia taidonnäytteitään areenalla. Luulen kuitenkin että yksi kerta riitti olennaisimman näkemiseen... Lauantaina pääsin pitkästä aikaa taas Che Guevara-taidetyöpajaan ja maalasin pitkälle iltapäivään saakka. Sen jälkeen lähdin yhden kaverin kanssa keskustaan, jossa järjestettiin konsertti tukemaan meksikolaisia maissi- ja papuviljelijöitä sekä vastustamaan geenimuunneltua sekä ulkomailta tuotua maissia. "Sin maíz no hay país - y sin frijol tampoco" oli konsertin nimi. Eli "Ilman maissia (ja papua) ei ole maata", mikä kyllä pitää paikkansa. En olisi ennen tänne tuloa voinut kuvitellakaan mitä kaikkea maissista voi valmistaa! Eihän ilman maissia voi elää, sen pohjalta tehdään käytännössä kaikki syötävä ja siitä voidaan käyttää hyödyksi kaikki ytimestä kuoreen saakka. Mun suosikkimaissiherkku on atole: kuuma, maissijauhoista valmistettu paksu juoma, joita on eri makuisina (mm. kaakao, vanilja, hedelmät). Se onkin juuri sopiva juoma tähän lämpötilaan - täällä on nimittäin KYLMÄ. Ulkona ei niinkään, ja päivällä auringossa voi olla jopa kuuma, mutta täällä kämpässä saa kyllä palella. Tänne on siis saapunut pohjoisesta kylmä rintama, normaalisti tähän aikaan vuodesta ei pitäisi olla näin kylmä...kai.

Emmin kaksoissisko Linda on nyt Meksikossa vierailulla, ovat nyt Emmin kanssa reissaamassa etelässä, Oaxacassa. Mun olisi tarkoitus lähteä ylihuomenna viettämään kuolleitten päivää Michoacaniin, jossa vanhat perinteet on ehkä säilyneet omaleimaisimpina. Saa nähdä toteutuuko suunnitelmat, meksikolaisten organisointikyky kun on havaittu suhteellisen olemattomaksi. Onneksi täällä kaupungissakin tapahtuu vaikka mitä huomisesta alkaen. Siitä siis lisää myöhemmin!

Arjen ihmeitä

Tänään projektina oli taas kerran, niin kuin joka viikko, etsiä perjantain taidekurssille seuraava kirja ja kopioida vaadittavat sivut. Kyseisestä kurssista on joka perjantai 15 minuutin koe, joka liittyy enemmän tai vähemmän luettuun tekstiin. Kurssin opettaja on varsinainen "nero", eli tietää omasta alastaan (Meksikon taide 1900-luvulla) ihan järkyttävän paljon (tänään mulle väitettiin jopa että se on yksi Meksikon ellei koko maailman parhaista kyseisellä alalla), mutta se tarkoittaa luonnollisestikin sitä ettei se osaa pahemmin ajatella käytännön asioita, kuten sitä että opiskelijoilla on ehkä muutakin tekemistä viikon aikana kuin juosta harvinaisten kirjojen perässä. Tänään siis kuljin jo tutuksi käyneen reitin estetiikan laitoksen tutkimusyksikön kirjastoon, joka sijaitsee yliopistokaupungin periferiassa, kahden bussimatkan päässä omalta tiedekunnaltani ja keskuskirjastolta. Tutuksi käynyt mukava kirjastomies valitteli kuitenkin että kyseinen kirja löytyy ainoastaan Meksikon Kansalliskirjaston alakerrassa sijaitsevasta yliopistontutkimukseen keskittyvästä kirjastosta ja neuvoi ystävällisesti tien sinne. Ei siis auttanut muu kuin etsiä tie sinne. Kävin ensin kysymässä yhdestä paikasta, josta mut neuvottiin vastapäiseen rakennukseen. Kun sitten olin vihdoin oivaltanut säilytyslokeron toimintaperiatteen ja saanut laukun säilöön sekä löytänyt kirjan lukuisten hakuyritysten jälkeen tietokoneelta niin hyllystä kirjaa ei sitten löytynytkään. Hetken kierreltyäni ja kirjastohenkilökuntaa vaivattuani kirja kuitenkin löytyi palautettujen kirjojen hyllystä. Kello oli siinä vaiheessa 14.35 ja kopiopalvelu oli kyltin mukaan auki yhdeksästä kolmeen sekä neljästä kuuteen. Kopiomiestä ei kuitenkaan näkynyt, ilmeisesti kopiokoneesta oli loppunut paperi. Kymmentä vaille kolme mies ilmestyi jostain, mutta sanoi mulle että kopioita saisi vasta neljän jälkeen. Näytin varmaan aika turhautuneelta siinä vaiheessa koska mies sanoi lopulta että "katsotaan jos kolmelta ehdin". Mietin siinä, että pitäisiköhän odottaa vai ei, mutta siinä miettiessäni törmäsin yhteen kurssikaveriini, johon pääsin lopulta kaikkien hankaluuksien ansiosta tutustumaan paremmin. Sain lopulta kopiot, mutta kurssikaverini ei, joten matkattiin yhdessä tiedekunnallemme, jossa otettiin kopiot mun kopioista. Huh. Eikö tuota kappaletta olisi mitenkään voinut laittaa esim. nettiin? Tai ottaa valmiiksi kopiot kirjasta ja jättää ne vaikkapa tiedekuntamme kirjaston kopiointipisteeseen? No, ainakin tiedän nyt, missä Meksikon Kansalliskirjasto sijaitsee ja mistä löytyy Meksikon taiteeseen liittyviä teoksia...

Seuraava missio oli maksaa erääntynyt sähkölasku, jottei kämpästä katkea huomenna sähköt. Luultiin tyttöjen kanssa, että lasku oli joku lukuisista kirjeistä kämpän edelliselle omistajalle, joita meille oli tullut, mutta se osoittautuikin sähkölaskuksi, joka olisi pitänyt maksaa 2.10. Ehdin pankkiin juuri ennen sulkemisaikaa, mutta kävikin ilmi ettei kyseistä laskua voi maksaa pankissa. Siis mitä? Sähkölaskua ei voi maksaa pankissa?! Juuri niin, señorita, se pitää maksaa sähköyhtiössä! Lähin on tuossa parin kilometrin päässä, menevät kiinni kahdelta iltapäivällä. Huomenna lähden aamukahdeksalta Guanajuatoon katutaidefestareille koko viikonlopuksi, toivottavasti jompi kumpi kämppiksistä siis onnistuu löytämään sähköyhtiön.

Sain viestin taidetyöpajakaveriltani että tänään näytettäisiin illalla joku elokuva, jonka olisin joskus halunnut nähdä. Etsin kyseisen kaverini, Juanin, joka on tiedekunnan aulassa ("lentokentällä" niin kuin paikkaa kutsutaan, koska kaikki opiskelijat laskeutuvat siihen rappusia pitkin) zapatistikahvilassa töissä ja kyselin tarkemmin. Kävi ilmi, että leffa tulisi tv:stä, mutta eihän meillä ole kotona sellaista.. Juan auttoi kuitenkin mua etsimään leffan yliopiston edessä levittäytyvistä piraattikojuista sekä kirjoitti mulle listan ei-kaupallisista hyvistä meksikolaisia leffoista. Mielenkiintoista nähdä.

Sain opiskeltua hetken kirjastossa, minkä jälkeen menin Emanuelan kanssa katsomaan teatteritieteen opiskelijoiden näytöstä, joka oli aika hauska. Tiistaina Meksikon Vallankumouskurssin opettaja ei jostain syystä saapunut paikalle, minkä ansiosta yksi kurssikaverini (aika rasittava sellainen) informoi mua teatteriesityksistä, joita olisi nyt parin viikon ajan joka ilta ilmaiseksi tiedekuntamme teatteritiloissa, ja kysyi haluaisinko mennä katsomaan näytöstä. Menin ja tykkäsin niin paljon että halusin mennä tänään uudestaan. Eilen en päässyt, koska olin seikkailemassa Xochimilcossa, "Mexico Cityn Venetsiassa", missä on järvi ja kanaaleja, joita pitkin voi seilata värikkäillä paateilla.(Mexico Cityhän rakennettiin alun perin järven päälle; uskomatonta, luulisi että asteekit olisivat valinneet maailman suurimman kaupungin rakennuspaikaksi helpomman maaston! Kaupunki vajoaa joka vuosi, meille puhuttiin jotain 15 millimetrin vuosivauhdista, kuulostaa aika paljolta.) Xochimilcossa oli kaunis kylämäinen tunnelma, käytiin ystäväni Alejandron kanssa Dolores Olmedo- museossa, jossa oli paljon esikolombiaanisia veistoksia sekä Diego Riveran ja Frida Kahlon töitä. (Rouva Dolores Olmedo oli ilmeisesti Diego Riveran malli ja seurapiirirouva, joka tunsi aikakautensa merkittäviä henkilöitä.) Museo sijaitsi kartanossa, jota ympäröi puutarhat sekä aitaukset joissa tallusteli mm. riikinkukkoja. Olisin halunnut nähdä myös meksikolaisia, pieniä, karvattomia "xoloitzcuintle" -koiria, joilla on valkoinen parta ja irokeesi, mutta ovat kuulemma niin herkkiä sateelle ja kaikelle muulle joten koska edellisenä päivänä oli satanut, eilen koiria ei ollut päästetty ulos lainkaan. Harmi! Tepoztlanissa kuitenkin näin pari kyseisen rotuista koiraa, joista toisella oli meksikolainen sininen viitta päällä... Museon jälkeen mentiin vielä yhteen alueella sijaitsevista pulquerioista, jossa kaktusjuoma maistui tällä kertaa paljon paremmalta.

Kerron vielä hauskasta välikohtauksesta, joka mulle ja Emmille sattui maanantaina: oltiin lähikahvilassamme kahvilla kun ryhmä miehiä videokameroiden kanssa hyökkäsi meidän kimppuun ja kysyi suostuttaisiinko kuvattaviksi yhteen tv-ohjelmaan. Kyseessä oli siis demo johonkin uuteen tietovisaformaattiin, jossa tarkoituksena on luetella mahdollisimman paljon ja nopeasti johonkin teemaan liittyviä asioita (esim. tietokoneen osia, olut- tai kondomimerkkejä jne.), kunnes toisella kilpailijoista lyö tyhjää. Jos formaatti menee läpi niin ohjelma alkaa tammikuussa ja päästään kilpailemaan isoista rahasummista.. hehe. Ihan piristävä tapahtuma iltapäivään. Yksi miehistä paljastui "tunnetuksi" saippuaoopperatähdeksi - pitäisiköhän sittenkin hommata telkkari ;)

Tulivuoria ja pyramideja - tapahtumia viikon varrelta

Viime maanantaina olin korkealla: yli 4000 metrin korkeudessa, tulivuoren kraaterissa, jossa kimalteli kaksi kirkasvetistä järveä (auringon ja kuun järvet). Vuori on nimeltään Nevado de Toluca, eli "Tolucan lumihuippu", noin 60 kilometriä länteen Mexico Citystä. Lunta ei kuitenkaan löytynyt, mutta ilma tuntui kylmältä ja ohuelta hengittää. Olin luvannut auttaa paria taideteollisessa opiskelevaa kaveria niiden kuvausprojektissa: ne siis tekevät vaatekuvastoa ecuadorilaiselle artesaanikaverilleen ja tarvitsivat malleja poseeraamaan villapaidat ym. päällä, mielellään talvimaisemissa. Emmi ja saksalainen Anja lähtivät myös mukaan kuvattaviksi. Reissu oli kokemisen arvoinen, vaikkei mallina oleminen olekaan ihan mun juttu ;) Maisemat olivat huikaisevat! Auton kyydissä kyllä vähän pelotti, kun viimeinen tienpätkä kävi todella kapeaksi ja kiviseksi, kaiteita ei ollut, toisella puolella tietä reunusti jyrkkä, kivinen rinne ja toisella puolella parin kilometrin pudotus...

Opiskelukaverimme Ulla (joka on Costa Ricassa vaihdossa) oli täällä käymässä viime viikonlopun yli, ja samana iltana kun Ulla tuli, tänne meille saapui myös uusi italialainen kämppis, Emanuela, johon olen nyt viikon aikana ehtinyt tutustua paremmin. Emanuela on kotoisin Napolista, mutta on opiskellut ja työskennellyt Milanossa 10 vuotta. Se on siis jo valmistunut yliopistosta, nykyään toimittaja ja tekee täällä tutkimusta feministilehdistä ja feminismistä Latinalaisessa Amerikassa. Vaikuttaa todella mukavalta tytöltä, sellaiselta jonka kanssa on helppo tulla toimeen ja jonka kanssa on äärettömän mielenkiintoista jutella mistä tahansa.


Eilen sitten matkattiin kohti etelää, suuntana hippikylä nimeltä Tepoztlan. Läheisellä kukkulalla on kylän ensimmäisten asuttajien rakentama pyramidi Tepozteco, joka rakennettiin temppeliksi kylää suojelevalle jumalalle. Tie pyramidille on jyrkkä ja kivinen, mutta huipulle oli päästävä, joten sinnehän sitten kiivettiin vaikkakin aika hikisinä. Mutta nousu oli vaivan arvoinen! Meidän oli tarkoitus lähteä Tepoztlaniin isommalla porukalla, mutta minä ja Emmi päästiin lähtemään loppujen lopuksi myöhemmällä bussilla eikä saatu muita enää kännyköitse kiinni, koska koko kylässä ei ollut kuuluvuutta. Törmättiin kuitenkin kylän keskustaan vievällä tiellä sattumalta hassuun hippiin, joka myy yliopistolla leipää ja johon olin tutustunut pari viikkoa aikaisemmin. Se oli itse asiassa kutsunut mut Tepoztlaniin juuri tuoksi lauantaiksi ja kertonut jännittävästä seremoniasta, jota oli järjestämässä ystäviensä kanssa, mutta siinä tyypissä oli jotain epäilyttävää, joten en ollut edes ajatellut tosissani näkeväni sitä. Linja-autoasemalta oli kuitenkin suhteellisen pitkä kävelymatka keskustaan, joten "leipämies", Ruben, joka oli nähnyt meidät autostaan, heitti meidät sinne. Ruben lähti ystävättärensä kanssa myymään täytettyjä leipiään torille ja minä ja Emmi kierreltiin kylässä. Maistoin myös ensimmäistä kertaa pulquea, "jumalten juomaa", joka valmistetaan meksikolaisen maguey-kaktuksen sisältä löytyvästä uutteesta. Olin kuitenkin hieman pettynyt elämykseen, juoma maistui lähinnä liian kauan käyneelle simalle, mutta oli paljon täyttävämpää (meille kerrottiin, että tuopillisessa pulquea on yhtä paljon proteiinia kuin pihvissä!). Ei löydetty ystäviämme, vaikka kylä on pieni ja kaikki kulkevat samoja katuja pitkin, joten ajateltiin mennä katsastamaan Rubenin seremonia ja edullinen majatalo, josta se oli puhunut. Seremonia osoittautui kuitenkin lopulta ihan muuksi kuin mitä meille oltiin kerrottu: kyseessä oli rituaali, jossa osallistujat juovat harvinaisesta Amazonasin sademetsästä löytyvästä hallusinogeenisestä kasvista valmistettua juomaa, pukeutuvat valkoiseen, tanssivat koko yön ja palvovat luonnonjumalia puhdistautuen ja vapautuen kaikista pahoista energioista, joita ruumiiseen on päässyt kertymään. Huh! Ihmiset talossa olivat todella sydämellisiä, mutta kaikkien silmissä kiilui outo valo - päätettiin Emmin kanssa suosiolla lähteä äkkiä takaisin kylän keskustaan. Naapurissa asuva lampaidenhoitaja auttoi meitä löytämään taksin ja ystävällinen taksikuski kierrätti meitä muutamassa eri majapaikassa kunnes lopulta löydettiin vapaa huone. Illalla kylä hiljeni mutta aamulla lukuisat torimyyjät ja artesaanit pystyttivät taas kojujaan. Aamulla nähtiin ystävämme Natalie perulaisen kämppiksensä Carlosin kanssa ja syötiin yhdessä aamiaista, minkä jälkeen minä ja Emmi suunnattiin kohti pyramidille vievää polkua.

Nyt uni painaa, ja huomenna pitää jaksaa opiskella täysillä. Flickeristä löytyy kuvitusta kertomuksiin :)

Playa Ventura

Viime torstaina lähdettiin Emmin kanssa tutustumaan Tyynen Valtameren rannikkoon. Tarkoitus oli oikeastaan lähteä matkaan jo pari viikkoa sitten, mutta hurrikaanit riehuivat Meksikon molemmin puolin, joten jouduttiin jättämään suunnitelmat sikseen. Ajatuksena oli nimittäin lähteä sateita pakoon, täällä kaupungissa kun on viime viikkojen ajan satanut lähes poikkeuksetta joka ilta ja niin rajusti että mm. meidän keittiö on lainehtinut ja kotimatka yliopistolta moninkertaistunut liikenteen puurouduttua (bussit suorastaan uivat puolen metrin syvyydessä, eikä ikkunoista pahemmin nähnyt ulos, lisäksi pois hypätessä vastassa oli mitä todennäköisimmin enemmän tai vähemmän syvä lammikko).

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Acapulco (noin 4-5 tunnin ajomatkan päässä Mexico Citystä), jossa trooppinen ilma otti meidät vastaan heti yli-ilmastoidusta bussista noustessamme. Acapulcossa vietettiin kuitenkin vain yksi yö, koska haluttiin etsiä jotain "aidompaa" turistirysän sijaan. Perjantaina siis matkattiin itään päin useampi tunti parhaat päivänsä ajat sitten nähneellä bussilla, jossa oli pelkästään paikallisia, ilmastoinnista ei tietoakaan. Pelottavan näkoinen myyntimies ilmestyi jostain bussin kyytiin ja myi koko matkan jotain ihmelääkettä, jonka vakuutti auttavan kaikkiin vaivoihin - vähän kuin ostosteeveetä livenä. Maaseutumaisemat vilisivät avonaisista ikkunoista. Päämäärässämme Copalassa piti vielä etsiä Playa Venturaan vievä bussi, mutta niitä ei enää kulkenutkaan, joten joututtiin turvautumaan taksiin. Perillä maisemat olivat häikäisevät, kylän hiekkateilla tallustelivat kaikessa rauhassa aasit, siat, kukot ja koirat, turisteja ei juuri näkynyt (ei taida olla sesonkiaika). Aurinko paistoi kuumasti ja merivesi oli lämmintä; aallot kuitenkin pauhasivat niin voimakkaasti, ettei meressä juuri pystynyt uimaan. Oli viisaampaa tyytyä hyppimään aalloissa rannan tuntumassa.

Kyläläiset olivat kiireettömiä ja ystävällisiä (lukuunottamatta majapaikkamme ikävää teinityttöä, joka katsoi meitä aina jotenkin ilkeästi). Kyläkaupat olivat ihmisten kodeissa, ja joskus joutui odottelemaan kauemminkin sekä huutelemaan olohuoneeseen että joku ottaisi vastaan, usein perheen lapset. Koko kylässä ei ollut vaihtorahaa, mutta velaksi pystyi onneksi ostamaan esimerkiksi jäätelöt. Ihmisten rehellisyyteen luotettiin, 600 asukkaan kylässä kaikki varmasti tuntevat tai ainkain tunnistavat toisensa. Tutustuttiin lauantaina rannalla ollessamme hauskanoloiseen kaveriporukkaan Cuernavacasta (kaupunki Mexico Cityn eteläpuolella); olivat porukalla telttailemassa viereisellä rannalla. Ne tietysti ylistivät omaa kaupunkiaan ja haukkuivat Mexico Cityä (niin kuin kaikki, jotka eivät ole sieltä kotoisin): sanoivat, että siellä ihmiset ovat paljon sulkeutuneempia ja varautuneempia kuin muualla Meksikossa, koska koko ajan pitää pelätä vastaantulijoita, kanssamatkustajia metrossa, eikä keneenkään voi luottaa. Itse en olisi ehkä ihan samaa mieltä, Mexico Cityn kokoiseen kaupunkiin mahtuu nimittäin monenmoista kulkijaa.

Sunnuntain vastaisena yönä jouduttiin trooppisen myrskyn saartamiksi. Oltiin istuttu iltaa rannalla nuotion ääressä uusien tuttavuuksiemme seurassa kun rankkasade yhtäkkiä yllätti. Ei auttanut kuin odotella katoksen alla, ihmetellä salamoita, kunnes sade lopulta hellitti.

Paluumatka oli pitkä ja täynnä odottelua. Aamunkoitto kylässä kukon laulaessa oli kaunis. Lapset kulkivat koulupuvuissaan kouluun, kun odoteltiin bussia kioskin edustalla. Bussi ei kuitenkaan koskaan tullut, joten kioskinpitäjän mies heitti meidät maastoautollaan isolle tielle, jossa odoteltiin vielä pari tuntia Acapulcoon menevää bussia. Oltiin kotona vasta illalla, ja mieletön valomeri oli meitä vastassa kun kaarrettiin vuoristotietä pitkin Meksikon laaksoon...

Koti

Kuukausi on nyt vierähtänyt tässä osoitteessa, rauhallisella kadulla eteläisessä Mexico Cityssä, kaupunginosassa nimeltä Coyoacan. Täällä alkaa pikkuhiljaa näyttää ja tuntua jo ihan kodilta; suunnilleen kaikki elämiseen tarvittava on vihdoin hankittu, vaikkakin eletään aika vaatimattomasti, siis ilman pesukonetta, uunia, imuria, telkkaria jne... Vuokrasopimus kirjoitettiin 19.8., mutta asunnon omistaja, Señor Chavez, ehdotti meille, että asuttaisiin hostellissa vielä siihen asti kunnes kämppä olisi täysin muuttokunnossa (täällä oli kaikenlaista pientä korjailtavaa, mm. yksi ikkuna piti vaihtaa, ikkunasuojuksia asentaa sekä maalata, kaasu ja pistorasiat tarkistaa jne.). Kämpän omistaja siis maksoi meille vielä muutaman yön hostellissa, vaikka oltiin jo aika kärsimättömiä muuttamaan, hostellissa asuminen kun oli jo ehtinyt käydä aika lailla puuduttavaksi.

Ensimmäiset 10 päivää siis asuttiin Emmin kanssa kaupungin historiallisessa keskustassa, parin korttelin päässä pääplazalta, hostellissa nimeltä Amigo. Siellä majaili lähinnä eurooppalaisia reppumatkailijoita, ja tunnelma oli välillä oudon haikea, sillä monille Mexico City oli vuoden mittaisen reissun viimeinen kohde, jota seurasi väistämätön paluu kotimaahan ja arkeen. Keneenkään ei oikein päässyt tutustumaan paremmin, sillä ihmiset tulivat ja menivät, vain minä ja Emmi pysyttiin paikoillamme. Tunnelma oli aika sosiaalinen, mutta loppujen lopuksi alkoi puuduttaa, kun joka päivä piti käydä samat keskustelut uusien tulokkaiden kanssa, ja loppujen lopuksi kaikki alkoivat muistuttaa toisiaan pelottavan paljon. Kämppisehdokkaita ei Hostal Amigosta löytynyt. Ainoa mainitsemisen arvoinen tuttavuus kyseisestä hostellista on hullu mutta tunteellinen baarimikko, Gerardo, jolla on muuten suomalainen tyttöystävä, Katri Vantaalta, joka myös tavattiin!

Opiskelu alkoikin jo elokuun 13. päivä, ja samalla viikolla muutettiin lähemmäksi yliopistoa, hostelliin nimeltä El Cenote Azul, missä vietettiin vielä viikko.

Asunnon etsiminen olikin aikamoinen rumba; kämppiä oli kyllä tarjolla vaikka kuinka paljon, mutta sopivan löytäminen osoittautui aika uuvuttavaksi projektiksi. Yliopiston tarjoamat asunnot olivat suhteellisen kalliita siihen nähden, ettei niihin esimerkiksi saanut kutsua kavereita kylään, ja säännöt olivat muutenkin niin tiukat, että päätettiin suosiolla hylätä kyseinen vaihtoehto. Aloitettiin ostamalla sanomalehti Segunda mano ja sitten vaan rohkeasti soiteltiin asuntoilmoituksiin sekä sovittiin tapaamisia. Vaikeaa oli se, ettei ilmoituksissa koskaan lukenut tarkkaan, missä asunto sijaitsee, ja oli vaikea tietää mikä on hyvä alue ja mikä ei (tässä onneksi paikalliset auttoivat meitä). Joskus puhelimessa oli lähes mahdotonta saada selvää paikannimistä ja saapumisohjeista ja joskus taas vuokraisännät tai emännät osoittautuivat sekopäiksi (myöhemmin ollaan vaan naurettu etenkin yhdelle naiselle, joka oli todella kiero, mutta maailman huonoin valehtelija). Aikaa asuntojen katsastamiseen sai myös kulumaan reippaasti, koska välimatkat on pitkiä ja eksyminen suhteellisen helppoa. Kalustettuja kämppiä oli todella vähän tarjolla ja ne tuntuivat olevan kalliita tai rumia tai vaarallisilla alueilla, joten tultiin siihen tulokseen, että ehkei asunnon kalustaminen sittenkään olisi ihan mahdoton ajatus. Tässä vaiheessa oli jo selvää, että haluttaisiin asua yhdessä, ja olen todella iloinen, että päästiin Emmin kanssa molemmat tänne vaihtoon ja että ollaan kämppiksiä! Ollaan tutustuttu paremmin ja on ollut mukavaa, kun on alusta asti ollut "tuki ja turva" tässä mielettömässä kaupungissa.

Ihastuttiin siis ensimmäiseen kämppään, jota käytiin katsomassa. Sen omaperäisyys teki vaikutuksen; en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään vastaavaa! Täällä on kolme makuuhuonetta, keittiö, iso olohuone, takka sekä pieni puutarha. 26.9. tänne muuttaa myös italialainen Emanuela, vaihtarikavereidemme Valerian ja Gabrielen tuttu, joten vuokra on sitten yhteensä noin 180 euroa kuussa (+ sähkö ja netti). Vuokrasopimusta neuvotellessamme tutustuttiin Emmin kanssa kiinteistönvälittäjänaiseen, Rosa-Mariaan, joka on myöhemmin perheineen auttannut meitä ihan kaikessa. Rosa-Marian veli, Paco, lainasi (ja kuljetti meille kotiin) pitkän ruokapöydän sekä sohvan. Hommattiin itse sängyt, tuoleja, jääkaappi (mini) sekä lakanoita ja keittiötarvikkeita ja vastaavia, mutta loppujen lopuksi päästiin kuitenkin halvalla, etenkin kun kulut jaetaan kolmen kesken. Luvattiin kutsua Rosa-Maria + perhe tänne meille suomalaiselle illalliselle heti kun kyetään sellainen järjestämään.

Coyoacan ("kojoottien asuinpaikka") on ehkä tämän kaupungin kauneinta aluetta - tässä lähellähän asui myös Frida Kahlo aikoinaan :) Täällä on paljon kirkkain värein maalattuja taloja, kapeita mukulakivikatuja, puistoja ja ennen kaikkea tunnelmaa: torilla voi harhailla lukuisten kojujen läpi ja ihastella artesaanituotteita sekä katsella pantomiimiesityksiä, asteekkitanssia, kuunnella katusoittajia ja maistella paikallisia herkkuja jne. Täältä meiltä on Coyoacanin keskustaan noin 10 minuutin kävely, yliopistolle matkaa on noin neljä kilometria, ja matka taittuu minibussilla, joita kulkee tiheästi parin korttelin päässä sijaitsevalta isommalta kadulta (Miguel Angel de Quevedo); aikaa koulumatkaan saa kulumaan liikenteestä riippuen puolisen tuntia.

Viihdyn siis oikein hyvin! (Siitä huolimatta että muuttaessamme keittiön nurkasta löytyi kuollut hiiri, ja myöhemmin astuin vahingossa torakan päälle kylppärissä.. onneksi oli sentään kengät jalassa! Lattiat on aika kylmät ja kiviseinät myös viilentää kämppää, joten luulen että talven varalle on ostettava ainakin lämpimämpi peitto.)

Lisää kotitunnelmia luvassa, kun tutustutaan uuteen kämppikseen!

Itsenäisyyspäivä

Meksikossa juhlittiin eilen 15.9. itsenäisyyttä. Keskusta oli niin tukossa, ettei sinne voinut kuvitellakaan menevänsä, joten ilotulitukset jäi näkemättä ja virallinen itsenäisyyden "huuto" (el grito) kuulematta. Mutta kahden meksikolaisen perheen vieraana pääsin kuitenkin kuulemaan perinteistä meksikolaista musiikkia - ensin stereoista ja myöhemmin kitaralla säestettynä ja laulettuna, kun asunnosta meni hetkeksi sähköt - sekä syömään ja seurustelemaan meksikolaisittain. TV:tä ei avattu, eikä Linnanjuhlia katsottu, mutta hienoja pukuja sai silti ihailla. Meksikolaiset on todella kansallismielisiä ja ylpeitä meksikolaisuudestaan ja identiteetistään. Meksikon lipun värit koristivat kaupunkia joka puolella, ja metrossa ja kaduilla myytiin korujen ja hiusnauhojen ohessa mm. pieniä kolmivärisiä liituja, joilla pystyi piirtämään yhdellä vedolla Meksikon lipun vaikkapa poskeensa. Niinhän minäkin sitten tein...

Eräs kurssikaverini kuitenkin kommentoi Itsenäisyyspäivän juhlintaa tyhmäksi, koska Meksikon itsenäistymisen tuloksena valta vain vaihtui espanjalaisilta kreoleille, eli valkoisille, Meksikossa syntyneille eurooppalaisten jälkeläisille, jotka vain jatkoivat alkuperäiskansojen oikeuksien maahanpolkemista niin kuin edellisetkin hallitsijat kasvattaen eriarvoisuutta yhteiskunnassa. Joka tapauksessa "¡Viva México!" (Eläköön Meksiko!) huudettiin yhteen ääneen useaan otteeseen. (Kommunistiperheen juhlissa huudettiin myös "¡Viva Cuba, viva Fidel!" Ja "¡Qué mueran los yankees!" Eli eläköön Kuuba, eläköön Fidel, kuolkoon jenkit!!)

Jotta suomen kieli ei pääsisi ihan kokonaan unohtumaan, ajattelin viihdyttää itseäni sekä muita uteliaita kirjoittelemalla satunnaisia tunnelmia ja tarinoita täältä valtameren takaa. Tämä on siis ensimmäinen julkaisuni ikinä.. Jännittävää!

Tänään heräsin liian myöhään enkä ehtinyt tehdä oikein mitään niistä asioista joita olin suunnitellut tekeväni ennen luentoa. En kuitenkaan voi syyttää liikennettä, sadetta tai kulkuneuvoja, niin kuin yleensä, vaan vika oli tällä kertaa jossain muualla. Kävelin muutaman korttelin päähän tielle, josta hyppäsin minibussin, eli "peseron" kyytiin. Peserot on jännittäviä, vanhoja, matalia peltiautoja, joita kuljettaa usein alaikäiset pojat. Ne pysäytetään kadunkulmasta ja pois voi jäädä myös missä tahansa, jos vaan onnistuu löytämään tiensä ovelle oikeassa kohdassa. Jos sattuu mahtumaan peseron kyytiin (huom. näin ei aina käy), joutuu yleensä seisomaan ja joskus jopa roikkumaan ovensuussa. Tällöin on hyvä pitää lujasti kiinni ja toivoa ettei kuljettaja aja pahasti ylinopeutta tai yritä liian kunnianhimoisia ohituksia. (Kuljettajilla on usein Neitsyt Marian kuva ratin takana; kai se sitten suojelee kaikelta pahalta..?) Peserot on niin matalia, että seisoessa pää melkein osuu kattoon, ja pysäkkejä joutuu tähystämään kumarassa ikkunoista (joissa on pahasti säröjä).

Tänään matka taittui mukavasti, jäin Copilcon metroasemalla pois kyydistä ja kävelin 20 minuuttia ihmisvirrassa yliopistoalueen läpi tiedekunnalleni. Tapasin siellä Emmin sekä muita tuttuja ja menimme syömään kasvisravintola "Comedor popular Che Guevaraan". Ruokana oli alkupalaksi vihreää kasvislientä sekä pääruoaksi tacoja, joissa oli täytteenä juustoa, perunaa, soijaa ja muuta jännittävää. Lounas maksaa kasvisravintolassa 20 pesoa, eli vähän päälle euron, ja tiedekunnan toisessa opiskelijaruokalassa (missä ruoka on hieman täyttävämpää) 25 pesoa. Kyseinen "Comedor popular Che Guevara" sekä vieressä sijaitseva, saman herran mukaan nimetty auditorio, ovat ainoat tilat, jotka jäivät opiskelijaliikkeen haltuun lukuvuonna 1999-2000 vallinneen yleislakon jälkeen. Vasta viime vuosina tilat on vihdoin saatu käyttöön, mm. auditoriossa on alettu järjestää erilaisia työpajoja. Kahtena lauantaina olen käynyt yhdessä taidetyöpajassa: ilmapiiri on mukava, ihmisiä ehkä kymmenkunta, ja maalaaminen on tuntunut kivalta. Töistä järjestetään ehkä myöhemmin syksyllä näyttely.

Neljästä kuuteen kuuntelin luentoa diktatuureista Latinalaisessa Amerikassa. Aiheena oli tänään populismi. En löytänyt eilen kirjastosta kirjaa, josta piti lukea kappale tämän päiväiselle tunnille. Luokkatoverilla oli kuitenkin monistettuna kyseinen kappale, joten saan luettua sen myöhemmin. Italialainen opettajamme on mukava, mutta puhuu espanjaa todella vahvalla italialaisella nuotilla ja kääntäen ajatuksensa suoraan italiasta espanjaan, niin ettei kukaan kurssilla oikein pysty seuraamaan opetusta. Muiden kurssien opettajat on onneksi todella hyviä ja mukaansatempaavia. Juttelin kurssin jälkeen yhden kurssikaverini, Mahenzin, kanssa; sanoi nähneensä mut viime keskiviikkona keskustassa. Kävi ilmi, että se oli ollut saman taidenäyttelyn avajaisissa kuin minäkin. (Tää kaupunki on loppujen lopuksi todella pieni! Uskomatonta, mutta ollaan huomattu se Emmin kanssa jo moneen otteeseen.) Puhuttiin hetki kyseisestä näyttelystä: Mahenzin mielestä se oli ollut pettymys, oli odottanut enemmän taiteilijoilta. Sen mielestä taiteilijoiden tulisi ottaa enemmän kantaa yhteiskunnan epäkohtiin, niin kuin ne tekevätkin, mutta näyttelytilassa näiden kantaaottavien taiteilijoiden työt oli jotenkin "latistuneet". Mielipiteiden olisi pitänyt tulla vahvemmin esiin! Keskustelun innoittamana etsin tietoa ryhmästä nimeltä "Arte jaguar", joka on ollut aktiivinen etenkin viimeisimmän Oaxaca-kriisin aikana.

Kurssikaverini kutsui mut kahdeksalta katsomaan elokuvaa poliittisesta taiteesta. Päätin jäädä odottelemaan yliopistolle, mutta lopulta jotain oli käynyt eikä elokuvaa voinutkaan näyttää. Eräs ystäväni, joka mun olisi pitänyt tavata kahdeksalta soitti myös ja kysyi jos mulle kävisi että nähtäisiinkin huomenna. Suunnitelmat muuttuvat todella helposti, mikä on välillä ihan mukavaakin, ja siten voi ajautua mielenkiintoisiin tilanteisiin. Siihen täytyy vaan tottua. Ymmärrän kuitenkin senkin, ettei joka päivä ehkä jaksaisi joutua "seikkailuihin" ja jännitttää mahtuuko metron kyytiin ja pääseekö yliopistolle vai ei. (Tuttavani, Alan, katsoi mua kateellisena kun kerroin että Suomessa metrossa pääsee istumaan ja siellä on niin hiljaista, että voi vaikka lukea matkalla.) Kävin kuitenkin mielenkiintoisia yhteiskunnallisia keskusteluita kyseisen kurssikaverini, Mahenzin, ja parin muun kanssa (Alan, Juan). Hurjaa ajatella, että vain muutama vuosi sitten yliopistolla vallitsi totaalinen kaaos: hallitus halusi korottaa lukukausimaksuja, jotka ovat UNAMissa aina olleet todella alhaiset, opiskelu on siis käytännössä ilmaista. Yliopisto (ja kaikki sen alaiset laitokset, mm. yhdeksän lukiota) oli kokonaisen vuoden kiinni, opiskelijat olivat lakossa ja järjestivät tapaamisia. Sitä varten hallitus perusti erillisen "suojelupoliisin" ja tuhansia opiskelijoita pidätettiin ja monia pahoinpideltiin. Lakon tuloksena lukukausimaksut kuitenkin pysyivät ennallaan. (Kiinteistönvälittäjänainen, nykyään hyvä ystävämme, Rosa Maria laittoi poikansa yksityisiin yliopistoihin juuri mellakoiden takia.) Vielä tällä hetkelläkin mm. alimman kerroksen kahvilanpitäjäpojista yksi on vankilassa poliittisten mielipiteittensä takia.

Keskustelumme aikana sade oli lakannut, ja pääsin kotiin kastumatta. Itävaltalainen ystäväni Natalie soitti illalla ja kysyi voisiko tulla asumaan mun ja Emmin kanssa siihen asti kunnes italialainen Emanuela saapuu. Nataliella oli ollut ongelmia vuokraemännän kanssa ja nyt pitäisi löytää uusi asuinpaikka. Sanoin että tottakai, on vaan mukavaa saada lisää kämppiksiä!

Nyt on mentävä nukkumaan, huomisen päivän omistankin rästiin jääneille koulutöille..