Seuraava matka alkoi sattumalta sieltä minne edellinen päättyi, eli San Cristobalista, Chiapasin osavaltiosta. Lähdön hetkellä tuli kuitenkin yllättäen kiire ja myöhästyttiin bussista viidellä minuutilla. Jouduttiin lopulta ostamaan uudet liput, kun kaikki muut keinot oli ensin käytetty, jotta saataisiin edes paikat seuraavasta bussista, joka alkoi jo olla täynnä (taidettiin saada viimeiset paikat). Yö kului mukavasti matkustaessa, aamun koittaessa ikkunasta näkyi sumuinen vuoristomaisema, vähän sataa tihuutti. Huomattiin ettei kumpikaan meistä ollut tajunnut pakata sadevarusteita mukaan...Saavuttiin aamulla kuitenkin aurinkoiseen San Cristobaliin, etsittiin halpa hostelli, jonne jätettiin rinkat ja lähdettiin tutustumaan läheiseen vuoristokylään nimeltä San Juan Chamula. Siellä oli ehkä jännittävin kirkko jonka olen nähnyt: sisällä ei ollut lainkaan penkkejä, lattiaa peittivät havukasvit ja koko kirkko oli täynnä kynttilöitä. Sisällä intiaaniparantajat pitivät parannusrituaaleja, johon kuului olennaisena osana elävän kanan heiluttaminen parannettavan ympärillä, mantran hokeminen, ja lopulta kanalta katkaistiin kaula! Tapahtumaa ympäröivät kirkon katoliset pyhimykset. Eräs pikkupoika kertoi meille että eri pyhimyksiltä voi pyytää eri asioita sytyttämällä kynttilän niiden eteen: vihreällä kynttilällä sai töitä, valkoisella terveyttä ja punaisella rakkautta. Sytytettiin muutamat kynttilät ja jatkettiin matkaa.
Ilta vietettiin San Cristobalissa. Seuraavana päivänä lähdettiin Ocosingoon, josta meidän oli tarkoitus mennä katsomaan läheisiä Toninán raunioita, mutta koska oli maanantai, koko arkeologinen kohde oli suljettu, niin kuin kaikki museotkin Meksikossa. Pyörittiin hetki tuossa chiapaslaisessa kylässä ja lähdettiin kohti Agua Azul-vesiputouksia. Oli jo pimeä kun saavuttiin, mutta vesipuotuksen kohina kuului läheltä. Pystytettiin teltta putouksien lähelle ja keitettiin nuotiolla spagettia. Aamulla ihasteltiin vesiputouksia päivänvalossa ja uitiin turkoosissa vedessä. Sieltä matkattiin toiselle vesiputoukselle (Misol Ha). Odoteltiin bussia hetki risteyksessä, mutta onnistuttiinkin saamaan kyyti meksikolais-madridilaiselta pariskunnalta, joka oli myös matkalla samalle vesiputoukselle ja sieltä Palenqueen, jonne siis päästiin heidän kanssaan vielä ennen pimeän tuloa.
Palenquen raunioilla kierrellessämme eksyttiin polulle, joka vei meitä ylemmäs ja ylemmäs vuoren rinnettä. Ajateltiin mennä katsomaan minne polku johtaa ja siinä vaiheessa kun kuulimme takaamme outoa villieläimen möyryntää emme enää voineet kääntyä takaisin, ajateltiin jatkaa polkua eteenpäin, jospa se vaikka veisi meidät toiselle puolelle raunioita. Käveltyämme varmaan puolitoista tuntia saavuimme kuitenkin ainoastaan paikkaan, jossa luki "Aqui inicia" ("Tästä se alkaa"). Käveltiin vielä hetki eteen päin, minkä jälkeen luovutettiin, koska sieltä ei todellakaan näyttänyt alkavan yhtään mikään. Ei auttanut kuin lähteä paluumatkalla varustautuneina kepein ja pampuin villieläinten varalta ;) Myöhemmin saatiin tietää että se hämmästyttävästi jaguaaria muistuttava ääni olikin mölyapinoiden mölinää! Yöllä kuunneltiin vielä möyapinoiden konserttia leirintäalueeltamme..
Palenquesta matka jatkui Lacandona-viidakkoon, kylään nimeltä Lacanjá. Minibussissa juteltiin chiapaslaisen maanviljelijän kanssa ja ajateltiin puolitosissamme ryhtyä maanviljelijöiksi ja muuttaa Chiapasiin :) Maisemat oli upeita. Samainen mies opetti meille myös chol-mayakieltä ja valitteli että todella harvat osaavat enää kirjoittaa sitä, koska kaikki opetus on espanjaksi... Mies oli aktiivinen maanviljelijöiden oikeuksien puolustaja, kävi usein pääkaupungissa tapaamisissa sekä kannatti zapatistien toimia.
Meille oltiin Palenquessa suositeltu Don Carmelon leirintäaluetta, joten etsittiin kyseinen herra käsiimme, joka vei meidät talolleen joen rantaan. Pystytettiin teltta veden tuntumaan ja lähdettiin seikkailemaan viidakkoon ja uimaan jokeen. Itikat puri ihan joka paikkaan ja oli vähän aikaa tukala olo. Illalla valmistettiin nuotiolla herkullista pastasörsseliä.
Seuraavana päivänä Don Carmelo, 55-vuotias, pitkätukkainen, valkoiseen kaapuun pukeutunut lacandona-intiaani vei meidät Bonampakin rauniolle ja kertoi matkan aikana kaikenlaista mielenkiintoista viidakon kasveista, eläimistä (mm. pysäytti auton, jotta voitaisiin kuunnella tukaanin ääntä) ja lacandona-heimon historiasta. Don Carmelo oli ollut kunnanvaltuutettuna mm. kun zapatisti-armeija oli pyytänyt alueen intiaaneja yhteistyöhön. Don Carmelo ei kuitenkaan ollut allekirjoittanut sopimusta, koska hänen mukaansa zapatistit ainoastaan ryöstävät maata intiaaneilta kommunistiaatteen mukaisesti, eikä se loppujen lopuksi hyödytä heitä tai muitakaan alkuperäiskansoja. Don Carmelo olikin sitä mieltä että zapatisti-armeijan voima on vähitelleen hiipumassa, koska alkuperäisväestö ei enää kannata liikettä. Bonampakin maalauksia ja kiviveistoksia ihmeteltyämme Don Carmelo vei meidät vielä Guatemalan rajalle saakka, josta hypättiin kanoottiin, joka vei meidät ensin Yaxchilanin raunioille ja sieltä joen toiselle puolelle Betheliin, Guatemalaan. Illalla saavuttiin saarella sijaitsevaan Floresin kaupunkiin, josta etsittiin hostelli ja pankkiautomaatti, jotta voitiin nostaa paikallista rahaa (quetzal).
Aamulla etsittyämme ensin eväitä Floresin kaoottiselta torilta tiemme vei Tikaliin, yhteen suurimmista vanhoista maya-kaupungeista. Alue oli itse asiassa niin suuri että kun kuultiin mahdollisuudesta ostaa lippu vasta kolmen jälkeen, jolloin pääsisi sisään myös seuraavana päivänä samalla lipulla, päätettiin suosiolla katsastaa paikka kahtena eri päivänä. Leiriydyttiin, pidettiin siestaa ja käytiin museoissa kuumimpien tuntien aikana ja ostettiin liput vasta kolmen jälkeen. Alejandro oli tuona aikana harjoitellut parhaansa mukaan guatemalalaista aksenttia ja loppujen lopuksi onnistui pääsemään sisään paikallisena ja maksoi kuudesosan siitä minkä mä jouduin blondina maksamaan. Käveltiin suoraan Temppeli IV:ää kohti, joka on alueen korkein temppeli, katsomaan auringonlaskua. Nähtiin taas mölyapinoita ja temppelin päällä kiipeili hassun näköinen paikallinen näätä. Ylhäältä näkyi paljon viidakkoa, jokunen pyramidin huippu ja mielettömiä värejä auringon laskiessa. Takaisintulomatkalla kompasteltiin kiviin, koska oli jo pimeää eikä kuunvalo ulottunut valaisemaan tiheän viidakon läpi. Seuraavana päivänä sateli välillä tihuuttaen, välillä kovemmin, mutta se ei estänyt meitä tutkimasta aluetta läpikotaisin. Iltapäivällä meidän oli tarkoitus palata takaisin Floresiin ja jatkaa matkaa Belizeen päin mutta myöhästyttiin bussista ja päätettiin hetken mielijohteesta lähteä kohti pohjoista, Guatemalan pohjoisimpaan kylään nimeltä Uaxactun. Bussimatka oli aika jännittävä, matkan alkuvaiheessa olin aivan varma että täyteenahdettu bussi kaatuisi jokeen, niin paljon se heilui ja kallistui sivulleen. Mun ilmeet oli ilmeisesti aika hauskoja, koska lopulta aina bussin vähänkin pompahtaessa tai kallistuessa kaikki edessä olevat matkustajat kääntyivät katsomaan mua ja hymyilivät, ilmeiseti mun ilmeille...:) Päästiin lopulta perille, käytiin ihmettelemässä vanhoja, sammaloituneita pyramidirakennelmia (maya-maailman vanhimpia), minkä jälkeen syötiin munakasta ja papumuhennosta erään kylän naisen kotona. Talo oli hyvin yksinkertainen; liesi oli puulämmitteinen, lattia maata, katto kuivatuista palmunlehdistä tehty.. Lapsia vilisi talossa paljon ja tunnelma oli kuin olisi palannut ajassa taaksepäin. Ainoa mikä ei sopinut kuvaan oli tv, mutta Meksikossa olen myös kiinnittänyt huomioita että vaikka asumus tai tacokoju kadunkulmassa olisi miten yksinkertainen niin tv on oltava! Mitenkäs muuten lattarimaissa niin suosittuja saippuasarjoja pystyisi seuraamaan?!
Pimeän laskeuduttua kylään käveltiin taskulampun valossa toisille pyramideille ja pystytettiin teltta yhden temppelin päälle. Ajateltiin että aamulla olisi valoisampaa ja nähtäisiin vielä sekin alue, mutta aamulla herätessämme olikin jostain syystä vielä pimeämpää kuin illalla. Melkein eksyttiin metsäpoluilla ja lopulta jouduttiin juoksemaan rinkkojen kanssa kivisiä ja mutaisia polkuja pimeydessä ehtiäksemme päivän ainoaan Tikaliin vievään bussiin, joka lähti kylästä kuudelta aamulla. Ehdittiin kuitenkin jopa pari minuuttia ennen bussin tuloa risteykseen ja matka taisi taittua nukkuessa, koska en huomannut töyssyjä tai muutakaan vuoristoratamaista matkassa. Tikalissa jouduttiin odottelemaan puoleen päivään asti ensimmäistä Floresiin menevää bussia. Jäätiin yhdessä risteyksessä pois, missä vaihdettiin Belizen rajalle vievään bussiin.
Belizen puolella tuntui heti siltä että olisi jossain kauempana; suurin osa belizeläisistä on tummaihoisia, puhuvat englantia (vähän jamaicalaiseen tyyliin) ulkomaalaisten kanssa ja kielikorvan hämmennyttävää kreolienglantia keskenään. Tykättiin kuitenkin molemmat Belizen tunnelmasta heti alusta lähtien. Bussi vei meidät Belmopaniin, missä odoteltiin hetki seuraavaa bussia rannikolle, Dangrigaan. Saavuttiin kyseiseen kaupunkiin (joka vaikutti enemmänkin pienehköltä kalastajakylältä) illalla ja etsittiin vähän aikaa hostellia. Huomattiin että hintataso on huomattavasti korkeampi kuin naapurimaissa, mutta lopulta ystävälliset hodarinmyyjät, jotka kuuluivat Belizen latinoväestöön ja tuntuivat siksi jotenkin paradoksaalisesti "luotettavilta" ja kotoisilta, neuvoivat meidät yliystävällisen rouvan hostelliin, jossa majoituttiin samassa huoneessa kahden kanadalaisen kanssa. Aamulla kanadalainen tyttö lähti meidän kanssa samaa matkaa läheiselle saarelle nimeltä Tobacco Caye. Venematka oli suhteellisen kallis ja mietittiin hetki lähdetäänkö vai ei, mutta onneksi päätettiin lähteä, koska sisämaassa satoi mutta saarella paistoi paratiisin aurinko ja vesi oli kirkkaan turkoosia. En ollut varmaan koskaan nähnyt niin paljon simpukoita, siis sellaisia isoja vaaleanpunaisia, joista voi kuunnella meren kohinaa, kuin tuolla saarella. Saari oli minikokoinen, mutta viihdyttiin siellä erinomaisesti kolme yötä. Leiriydyttiin rantaan yhden majatalon pihaan; sovittiin omistajan, "Pandyn" ja hänen vaimonsa kanssa että saataisiin käyttää talon keittiötä ja kylppäriä. Pandy kertoi meille että saaren simpukat on todella herkullisia ja että niitä on helppo sukeltaa, joten kolme päivää syötiin sitten erilailla valmistettua simpukkaa. Meri oli upea, käytiin snorklaamassa koralliriutalla ja nähtiin mm. rauskuja ja jännittäviä värikkäitä akvaariokaloja. Iltaisin mm. kuunneltiin rytmikästä garifuna-musiikkia nuotion äärellä.
Oltaisiin varmasti viihdytty kauemminkin tuolla saarella, mutta oli jatkettava matkaa, koska haluttiin matkata Hondurasiin asti. Meri oli myrskyisä sinä aamuna kun lähdettiin; oltiin aika märkiä sen matkan jälkeen, ja takapuoli oli kipeä pomppimisesta.. Haluttiin nähdä Belizestä vielä jotain muutakin ennen rajanylitystä, joten päätettiin mennä katsomaan minkälainen paikka on Monkey River, jota meille oltiin suositeltu Dangrigassa. Bussissa kuitenkin kävi ilmi, että ainoa tapa päästä paikkaan on jäädä Junction-nimisessä tienristeyksessä pois ja kävellä tai liftata 10 mailia hiekkatietä joelle. Jäätiin siis risteyksessä pois ja käveltiin paahtavan auringon alla hiekkatietä; ensimmäiseen puoleen tuntiin tiellä ei näkynyt ainuttakaan autoa, mutta onneksi ensimmäinen kulkuveuvo, joka kulki oikeaan suuntaan, otti meidät lavalleen. Päästiin kuljettajan kanssa vielä samalla veneellä joen toiselle puolelle, jossa kylä sijaitsi.
Monkey River osoittautui todella rauhalliseksi kyläksi, ranta oli vaatimaton ja kyläläiset vaikuttivat jokseenkin sulkeutuneilta. Pystytettiin teltta rannalle, alettiin kerätä puita nuotiota varten ja laitettiin ruokaa. Pimeyden laskeutuessa paikassa jossa ei ole sähköä tai muitakaan mukavuuksia tuntuu kuin olisi yö, kahdeksalta väsyttää jo niin paljon että on pakko mennä nukkumaan.. Aamulla herättiin aikaisin, käytiin uimassa, mutta rankkasateen yllätettyä jouduttiin purkamaan nopeasti teltta ja hakemaan suojaa katoksen alta. Nähtiin sama mies, joka oli heittänyt meidät edellisenä päivänä kylään; hän oli juuri lähdössä kuljettamaan lastia samaan suuntaan minne oltiin menossa, joten matkattiin samalla kyydillä ison tien risteykseen. Siitä jatkettiin bussilla Belizen eteläisimpään kaupunkiin, Punta Gordaan.
Tarkoituksemme oli jatkaa matkaa jamaicalaishenkiseen kaupunkiin Livingstoneen, mutta muutettiin mielemme ja päätettiin lähteä katsastamaan Hondurasin rannikkoa. Punta Gordasta matka jatkui siis veneellä Guatemalan puolelle, Puerto Barriosiiin, joka vaikutti miellyttävältä satamakaupungilta. Hetken palloiltuamme kaupungilla lähdettiin etsimään Hondurasin rajalle vievää bussia, mutta kävikin ilmi että lakon takia suoraa bussiyhteyttä ei ollut. Matkattiin ensin täpötäydellä minibussilla, joka jätti meidät huoltoasemalle keskelle ei mitään; sanoivat että kävelkää kilometri tuonne päin, sieltä lähtee bussi rajakylään. Käveltiin kuitenkin aika monta kilometriä, kyläläiset olivat asentaneet esteitä bussien tielle, protestoivat ilmeisesti julkisen liikenteen kallistumista vastaan. Rinkka painoi jo aika paljon harteilla, muurahaiset pistelivät mua jalkoihin (astuin varmaan muurahaispesään noustuani bussista ulos), alkoi sataa kaatamalla ja tienreunalla päivystävät kyläläiset sanoivat ettei rajakylään olisi enää busseja sinä päivänä. Ystävällinen naisihminen otti kuitenkin meidät ja yhden guatemalalaisen perheen autonsa lavan kyytiin ja vei meidät paikkaan jossa bussipoika huusi täyttä kurkkua FRONTERAFRONTERAFRONTERAFRONTEERAAAA (raja)! Päästiin viimein rajalle, jossa passintarkastusten ja rahanvaihdon jälkeen hypättiin toiseen bussiin, suuntana rannikko ja Omoa -niminen kylä.
Omoa oli nätti pieni kylä meren rannalla, jossa oli 1700-luvulta peräisin oleva komea espanjalaislinnoitus. Ranta oli aika likainen eikä hyviä telttapaikkoja löytynyt. Oltiin jo pystyttämässä telttaa yhden hotellinomistajan takapihalle kun huomattiin että teltta on edelleen läpimärkä. Mies oli ystävällinen ja tarjosi meille samaan hintaan huonetta hotellistaan (joka kylläkin oli täynnä hyttysiä ja muita eläimiä, mm. torakoita). Viihdyttiin Omoassa kaksi yötä. Sieltä jatkettiin San Pedro Sulaan, joka on Hondurasin tärkein liikekeskus ja liikenteen solmukohta. Sieltä ei kuitenkaan ollut enää bussiyhteyksiä Copaniin, joka oli seuraava määränpäämme, joten vietettiin yö bussiterminaalissa. Ihmiset odottivat siellä lähtöjä kaikkialle Väli-Amerikkaan. Pelattiin hetki korttia hondurasilaisten bussityöntekijöiden kanssa ja nukuttiin ihmeen hyvin makuupussien ja peittojen päällä lattialla. Aamulla lähdettiin ensimmäisellä bussilla kohti Copania. Tie oli kiemurainen ja bussit jännittäviä. Copanin kansallispuistossa riitti ihmeteltävää koko päiväksi: nähtiin mm. papukaijoja ja muita ihmeellisiä eläimiä; kiviveistokset, relievit yms. on ehkä koko mayamaailman parhaiten säilyneitä.
Copanista lähdettiin jo paluumatkalle kohti Meksikoa. Tilataksin kokoista bussia piti vaihtaa moneen kertaan ja ne olivat yleensä todella täynnä. Yhdelle penkille, johon istuisi ehkä yksi isohko länsimaalainen, mahtui kokonainen guatemalalainen perhe: yksi lapsi äitinsä selkään sidottuna, toinen sylissä ja loput lapsista jaloissa pyörimässä... Suunnitelmat muuttuivat taas kerran, Quiriguán rauniot saivat jäädä ja vaihdettiin Guatemala cityyn vievään bussiin. Oltiin perillä vasta myöhään illalla eikä meillä ollut enää ainuttakaan quetzalia jäljellä. Meitä oli vastassa taksikuskijoukko, kaikki toistelivat meille miten vaarallinen kaupunki on (hehän olivat itse tietysti kaikki luotettavia). Ei auttanut muu kuin ottaa taksi ja ajaa pankkiautomaatin kautta hotelliin. Kaduilla ei näkynyt ainuttakaan ihmistä. Seuraavana päivänä käytiin Arkeologia/etnologia -museossa ja jatkettiin bussilla Guatemalan vanhaan pääkaupunkiin Antiguaan, joka oli aikoinaan koko Väli-Amerikan hallinnollinen pääkaupunki. Lukuisten maanjäristysten koeteltua kaupunkia pääkaupunki siirrettiin kuitenkin viereiseen Guatemala cityyn (joka ei ole mikään kovin kaunis paikka, toisin kuin Antigua).
Antiguassa aika vierähti nopeasti, vietettiin kaupungissa kolme päivää ja yötä. Alejandro osti torilta kaksi jättiläismäistä kivimöhkälettä (mustaa jadea) veistoksiaan varten, minkä jälkeen sen jo täysinäinen rinkka painoi aika paljon...
Antiguasta matka jatkui tulivuorten ympäröimälle Atitlán -järvelle, kylään nimeltä San Pedro. Tunnelma oli rauhallinen, näkymä järvelle upea. Käytiin myös parissa viereisessä kylässä ja yhtenä aamuna kiivettiin "nariz del indio" -vuorelle (läheinen vuorenhuippu, joka muistuttaa "intiaanin nenää") ihastelemaan auringonnousua. Nousu oli rankka ja jouduttiin melkein juoksemaan pysyäksemme oppaamme Juanin perässä, koska oli jo myöhä (mikä EI ollut tällä kertaa meidän vika) ja aurinko oli jo nousemassa. Valehteleminen on ilmeisesti Guatemalassa ihan tavallista, mutta ärsytti silti: ensin Juan, jonka kanssa oltiin sovittu retkestä, tuli meidän ovelle myöhässä, lähetti veljensä (Juan) meidän matkaan, ei pysäyttänyt bussia joten jouduttiin odottamaan seuraavaa, sanoi että kyllä te ehditte, bussi on todella nopea (en varmasti ollut ikinä ollut niin hitaan bussin kyydissä) ja loppujen lopuksi jouduttiin juoksemaan kivistä, jyrkkää vuorenrinnettä ylös. Mua vähän suututti siinä vaiheessa ja olin ihan varma että aurinko oli jo pilkahtanut tulivuorten takaa, oli jo niin valoisaa, mutta näkymät ylhäällä, auringon nousu tulivuoren savutessa järven yllä, kompensoivat tuskallisen matkan. Vau!
San Pedrosta matkattiin veneellä Panajacheliin, jossa hypättiin Sololaan vievään bussiin. Solola on kuuluisa käsitöistään, etenkin värikkäistä psykedeelisistä kankaistaan. Ostin muutaman kankaan ja ihailin kaikkea mitä en enää voinut ostaa, quetzaleja oli juuri sen verran että päästäisiin niillä Meksikon rajalle asti. Eniten Guatemalassa pidinkin ehkä artesaniasta ja siitä miten ihmiset pukeutuivat, lähes kaikki vauvasta vaariin pukeutuivat värikkäistä kankaista ommeltuihin pukuihin, eniten perinteistä pukeutumista näki pienissä vuoristokylissä. Sololasta jatkettiin sankan sumun laskeuduttua kylään yhteen sellaiseen, San Cristobal Totonicapaniin. Kylän keskustassa ei ollut ainuttakaan majapaikkaa, joten jouduttiin palaamaan valtatietä takaisin löytääksemme hotellin. Tutustuttiin kylään vasta seuraavana päivänä; aamiaiseksi nautimme paikallisia maissiherkkuja ja niitä myyvät naiset kutsuivat meidät pääsiäiseksi kotiinsa, olivat todella ystävällisiä.
San Cristobal Totonicapanista matka jatkui usealla eri bussilla Meksikon rajalle la Mesillaan, josta matkattiin vielä Comitaniin ja sieltä ostettiin bussiliput Mexico cityyn. Matkustettiin koko yö ja aamu, syötiin aamiaista auringon noustessa Veracruzissa, perillä oltiin iltapäivällä; suurkaupungin hälinä ja liikenneruuhka olivat meitä vastassa, mutta tuntui mukavalta palata jälleen "kotiin".
