Jotta suomen kieli ei pääsisi ihan kokonaan unohtumaan, ajattelin viihdyttää itseäni sekä muita uteliaita kirjoittelemalla satunnaisia tunnelmia ja tarinoita täältä valtameren takaa. Tämä on siis ensimmäinen julkaisuni ikinä.. Jännittävää!
Tänään heräsin liian myöhään enkä ehtinyt tehdä oikein mitään niistä asioista joita olin suunnitellut tekeväni ennen luentoa. En kuitenkaan voi syyttää liikennettä, sadetta tai kulkuneuvoja, niin kuin yleensä, vaan vika oli tällä kertaa jossain muualla. Kävelin muutaman korttelin päähän tielle, josta hyppäsin minibussin, eli "peseron" kyytiin. Peserot on jännittäviä, vanhoja, matalia peltiautoja, joita kuljettaa usein alaikäiset pojat. Ne pysäytetään kadunkulmasta ja pois voi jäädä myös missä tahansa, jos vaan onnistuu löytämään tiensä ovelle oikeassa kohdassa. Jos sattuu mahtumaan peseron kyytiin (huom. näin ei aina käy), joutuu yleensä seisomaan ja joskus jopa roikkumaan ovensuussa. Tällöin on hyvä pitää lujasti kiinni ja toivoa ettei kuljettaja aja pahasti ylinopeutta tai yritä liian kunnianhimoisia ohituksia. (Kuljettajilla on usein Neitsyt Marian kuva ratin takana; kai se sitten suojelee kaikelta pahalta..?) Peserot on niin matalia, että seisoessa pää melkein osuu kattoon, ja pysäkkejä joutuu tähystämään kumarassa ikkunoista (joissa on pahasti säröjä).
Tänään matka taittui mukavasti, jäin Copilcon metroasemalla pois kyydistä ja kävelin 20 minuuttia ihmisvirrassa yliopistoalueen läpi tiedekunnalleni. Tapasin siellä Emmin sekä muita tuttuja ja menimme syömään kasvisravintola "Comedor popular Che Guevaraan". Ruokana oli alkupalaksi vihreää kasvislientä sekä pääruoaksi tacoja, joissa oli täytteenä juustoa, perunaa, soijaa ja muuta jännittävää. Lounas maksaa kasvisravintolassa 20 pesoa, eli vähän päälle euron, ja tiedekunnan toisessa opiskelijaruokalassa (missä ruoka on hieman täyttävämpää) 25 pesoa. Kyseinen "Comedor popular Che Guevara" sekä vieressä sijaitseva, saman herran mukaan nimetty auditorio, ovat ainoat tilat, jotka jäivät opiskelijaliikkeen haltuun lukuvuonna 1999-2000 vallinneen yleislakon jälkeen. Vasta viime vuosina tilat on vihdoin saatu käyttöön, mm. auditoriossa on alettu järjestää erilaisia työpajoja. Kahtena lauantaina olen käynyt yhdessä taidetyöpajassa: ilmapiiri on mukava, ihmisiä ehkä kymmenkunta, ja maalaaminen on tuntunut kivalta. Töistä järjestetään ehkä myöhemmin syksyllä näyttely.
Neljästä kuuteen kuuntelin luentoa diktatuureista Latinalaisessa Amerikassa. Aiheena oli tänään populismi. En löytänyt eilen kirjastosta kirjaa, josta piti lukea kappale tämän päiväiselle tunnille. Luokkatoverilla oli kuitenkin monistettuna kyseinen kappale, joten saan luettua sen myöhemmin. Italialainen opettajamme on mukava, mutta puhuu espanjaa todella vahvalla italialaisella nuotilla ja kääntäen ajatuksensa suoraan italiasta espanjaan, niin ettei kukaan kurssilla oikein pysty seuraamaan opetusta. Muiden kurssien opettajat on onneksi todella hyviä ja mukaansatempaavia. Juttelin kurssin jälkeen yhden kurssikaverini, Mahenzin, kanssa; sanoi nähneensä mut viime keskiviikkona keskustassa. Kävi ilmi, että se oli ollut saman taidenäyttelyn avajaisissa kuin minäkin. (Tää kaupunki on loppujen lopuksi todella pieni! Uskomatonta, mutta ollaan huomattu se Emmin kanssa jo moneen otteeseen.) Puhuttiin hetki kyseisestä näyttelystä: Mahenzin mielestä se oli ollut pettymys, oli odottanut enemmän taiteilijoilta. Sen mielestä taiteilijoiden tulisi ottaa enemmän kantaa yhteiskunnan epäkohtiin, niin kuin ne tekevätkin, mutta näyttelytilassa näiden kantaaottavien taiteilijoiden työt oli jotenkin "latistuneet". Mielipiteiden olisi pitänyt tulla vahvemmin esiin! Keskustelun innoittamana etsin tietoa ryhmästä nimeltä "Arte jaguar", joka on ollut aktiivinen etenkin viimeisimmän Oaxaca-kriisin aikana.
Kurssikaverini kutsui mut kahdeksalta katsomaan elokuvaa poliittisesta taiteesta. Päätin jäädä odottelemaan yliopistolle, mutta lopulta jotain oli käynyt eikä elokuvaa voinutkaan näyttää. Eräs ystäväni, joka mun olisi pitänyt tavata kahdeksalta soitti myös ja kysyi jos mulle kävisi että nähtäisiinkin huomenna. Suunnitelmat muuttuvat todella helposti, mikä on välillä ihan mukavaakin, ja siten voi ajautua mielenkiintoisiin tilanteisiin. Siihen täytyy vaan tottua. Ymmärrän kuitenkin senkin, ettei joka päivä ehkä jaksaisi joutua "seikkailuihin" ja jännitttää mahtuuko metron kyytiin ja pääseekö yliopistolle vai ei. (Tuttavani, Alan, katsoi mua kateellisena kun kerroin että Suomessa metrossa pääsee istumaan ja siellä on niin hiljaista, että voi vaikka lukea matkalla.) Kävin kuitenkin mielenkiintoisia yhteiskunnallisia keskusteluita kyseisen kurssikaverini, Mahenzin, ja parin muun kanssa (Alan, Juan). Hurjaa ajatella, että vain muutama vuosi sitten yliopistolla vallitsi totaalinen kaaos: hallitus halusi korottaa lukukausimaksuja, jotka ovat UNAMissa aina olleet todella alhaiset, opiskelu on siis käytännössä ilmaista. Yliopisto (ja kaikki sen alaiset laitokset, mm. yhdeksän lukiota) oli kokonaisen vuoden kiinni, opiskelijat olivat lakossa ja järjestivät tapaamisia. Sitä varten hallitus perusti erillisen "suojelupoliisin" ja tuhansia opiskelijoita pidätettiin ja monia pahoinpideltiin. Lakon tuloksena lukukausimaksut kuitenkin pysyivät ennallaan. (Kiinteistönvälittäjänainen, nykyään hyvä ystävämme, Rosa Maria laittoi poikansa yksityisiin yliopistoihin juuri mellakoiden takia.) Vielä tällä hetkelläkin mm. alimman kerroksen kahvilanpitäjäpojista yksi on vankilassa poliittisten mielipiteittensä takia.
Keskustelumme aikana sade oli lakannut, ja pääsin kotiin kastumatta. Itävaltalainen ystäväni Natalie soitti illalla ja kysyi voisiko tulla asumaan mun ja Emmin kanssa siihen asti kunnes italialainen Emanuela saapuu. Nataliella oli ollut ongelmia vuokraemännän kanssa ja nyt pitäisi löytää uusi asuinpaikka. Sanoin että tottakai, on vaan mukavaa saada lisää kämppiksiä!
Nyt on mentävä nukkumaan, huomisen päivän omistankin rästiin jääneille koulutöille..
Tänään heräsin liian myöhään enkä ehtinyt tehdä oikein mitään niistä asioista joita olin suunnitellut tekeväni ennen luentoa. En kuitenkaan voi syyttää liikennettä, sadetta tai kulkuneuvoja, niin kuin yleensä, vaan vika oli tällä kertaa jossain muualla. Kävelin muutaman korttelin päähän tielle, josta hyppäsin minibussin, eli "peseron" kyytiin. Peserot on jännittäviä, vanhoja, matalia peltiautoja, joita kuljettaa usein alaikäiset pojat. Ne pysäytetään kadunkulmasta ja pois voi jäädä myös missä tahansa, jos vaan onnistuu löytämään tiensä ovelle oikeassa kohdassa. Jos sattuu mahtumaan peseron kyytiin (huom. näin ei aina käy), joutuu yleensä seisomaan ja joskus jopa roikkumaan ovensuussa. Tällöin on hyvä pitää lujasti kiinni ja toivoa ettei kuljettaja aja pahasti ylinopeutta tai yritä liian kunnianhimoisia ohituksia. (Kuljettajilla on usein Neitsyt Marian kuva ratin takana; kai se sitten suojelee kaikelta pahalta..?) Peserot on niin matalia, että seisoessa pää melkein osuu kattoon, ja pysäkkejä joutuu tähystämään kumarassa ikkunoista (joissa on pahasti säröjä).
Tänään matka taittui mukavasti, jäin Copilcon metroasemalla pois kyydistä ja kävelin 20 minuuttia ihmisvirrassa yliopistoalueen läpi tiedekunnalleni. Tapasin siellä Emmin sekä muita tuttuja ja menimme syömään kasvisravintola "Comedor popular Che Guevaraan". Ruokana oli alkupalaksi vihreää kasvislientä sekä pääruoaksi tacoja, joissa oli täytteenä juustoa, perunaa, soijaa ja muuta jännittävää. Lounas maksaa kasvisravintolassa 20 pesoa, eli vähän päälle euron, ja tiedekunnan toisessa opiskelijaruokalassa (missä ruoka on hieman täyttävämpää) 25 pesoa. Kyseinen "Comedor popular Che Guevara" sekä vieressä sijaitseva, saman herran mukaan nimetty auditorio, ovat ainoat tilat, jotka jäivät opiskelijaliikkeen haltuun lukuvuonna 1999-2000 vallinneen yleislakon jälkeen. Vasta viime vuosina tilat on vihdoin saatu käyttöön, mm. auditoriossa on alettu järjestää erilaisia työpajoja. Kahtena lauantaina olen käynyt yhdessä taidetyöpajassa: ilmapiiri on mukava, ihmisiä ehkä kymmenkunta, ja maalaaminen on tuntunut kivalta. Töistä järjestetään ehkä myöhemmin syksyllä näyttely.
Neljästä kuuteen kuuntelin luentoa diktatuureista Latinalaisessa Amerikassa. Aiheena oli tänään populismi. En löytänyt eilen kirjastosta kirjaa, josta piti lukea kappale tämän päiväiselle tunnille. Luokkatoverilla oli kuitenkin monistettuna kyseinen kappale, joten saan luettua sen myöhemmin. Italialainen opettajamme on mukava, mutta puhuu espanjaa todella vahvalla italialaisella nuotilla ja kääntäen ajatuksensa suoraan italiasta espanjaan, niin ettei kukaan kurssilla oikein pysty seuraamaan opetusta. Muiden kurssien opettajat on onneksi todella hyviä ja mukaansatempaavia. Juttelin kurssin jälkeen yhden kurssikaverini, Mahenzin, kanssa; sanoi nähneensä mut viime keskiviikkona keskustassa. Kävi ilmi, että se oli ollut saman taidenäyttelyn avajaisissa kuin minäkin. (Tää kaupunki on loppujen lopuksi todella pieni! Uskomatonta, mutta ollaan huomattu se Emmin kanssa jo moneen otteeseen.) Puhuttiin hetki kyseisestä näyttelystä: Mahenzin mielestä se oli ollut pettymys, oli odottanut enemmän taiteilijoilta. Sen mielestä taiteilijoiden tulisi ottaa enemmän kantaa yhteiskunnan epäkohtiin, niin kuin ne tekevätkin, mutta näyttelytilassa näiden kantaaottavien taiteilijoiden työt oli jotenkin "latistuneet". Mielipiteiden olisi pitänyt tulla vahvemmin esiin! Keskustelun innoittamana etsin tietoa ryhmästä nimeltä "Arte jaguar", joka on ollut aktiivinen etenkin viimeisimmän Oaxaca-kriisin aikana.
Kurssikaverini kutsui mut kahdeksalta katsomaan elokuvaa poliittisesta taiteesta. Päätin jäädä odottelemaan yliopistolle, mutta lopulta jotain oli käynyt eikä elokuvaa voinutkaan näyttää. Eräs ystäväni, joka mun olisi pitänyt tavata kahdeksalta soitti myös ja kysyi jos mulle kävisi että nähtäisiinkin huomenna. Suunnitelmat muuttuvat todella helposti, mikä on välillä ihan mukavaakin, ja siten voi ajautua mielenkiintoisiin tilanteisiin. Siihen täytyy vaan tottua. Ymmärrän kuitenkin senkin, ettei joka päivä ehkä jaksaisi joutua "seikkailuihin" ja jännitttää mahtuuko metron kyytiin ja pääseekö yliopistolle vai ei. (Tuttavani, Alan, katsoi mua kateellisena kun kerroin että Suomessa metrossa pääsee istumaan ja siellä on niin hiljaista, että voi vaikka lukea matkalla.) Kävin kuitenkin mielenkiintoisia yhteiskunnallisia keskusteluita kyseisen kurssikaverini, Mahenzin, ja parin muun kanssa (Alan, Juan). Hurjaa ajatella, että vain muutama vuosi sitten yliopistolla vallitsi totaalinen kaaos: hallitus halusi korottaa lukukausimaksuja, jotka ovat UNAMissa aina olleet todella alhaiset, opiskelu on siis käytännössä ilmaista. Yliopisto (ja kaikki sen alaiset laitokset, mm. yhdeksän lukiota) oli kokonaisen vuoden kiinni, opiskelijat olivat lakossa ja järjestivät tapaamisia. Sitä varten hallitus perusti erillisen "suojelupoliisin" ja tuhansia opiskelijoita pidätettiin ja monia pahoinpideltiin. Lakon tuloksena lukukausimaksut kuitenkin pysyivät ennallaan. (Kiinteistönvälittäjänainen, nykyään hyvä ystävämme, Rosa Maria laittoi poikansa yksityisiin yliopistoihin juuri mellakoiden takia.) Vielä tällä hetkelläkin mm. alimman kerroksen kahvilanpitäjäpojista yksi on vankilassa poliittisten mielipiteittensä takia.
Keskustelumme aikana sade oli lakannut, ja pääsin kotiin kastumatta. Itävaltalainen ystäväni Natalie soitti illalla ja kysyi voisiko tulla asumaan mun ja Emmin kanssa siihen asti kunnes italialainen Emanuela saapuu. Nataliella oli ollut ongelmia vuokraemännän kanssa ja nyt pitäisi löytää uusi asuinpaikka. Sanoin että tottakai, on vaan mukavaa saada lisää kämppiksiä!
Nyt on mentävä nukkumaan, huomisen päivän omistankin rästiin jääneille koulutöille..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti