Playa Ventura

Viime torstaina lähdettiin Emmin kanssa tutustumaan Tyynen Valtameren rannikkoon. Tarkoitus oli oikeastaan lähteä matkaan jo pari viikkoa sitten, mutta hurrikaanit riehuivat Meksikon molemmin puolin, joten jouduttiin jättämään suunnitelmat sikseen. Ajatuksena oli nimittäin lähteä sateita pakoon, täällä kaupungissa kun on viime viikkojen ajan satanut lähes poikkeuksetta joka ilta ja niin rajusti että mm. meidän keittiö on lainehtinut ja kotimatka yliopistolta moninkertaistunut liikenteen puurouduttua (bussit suorastaan uivat puolen metrin syvyydessä, eikä ikkunoista pahemmin nähnyt ulos, lisäksi pois hypätessä vastassa oli mitä todennäköisimmin enemmän tai vähemmän syvä lammikko).

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Acapulco (noin 4-5 tunnin ajomatkan päässä Mexico Citystä), jossa trooppinen ilma otti meidät vastaan heti yli-ilmastoidusta bussista noustessamme. Acapulcossa vietettiin kuitenkin vain yksi yö, koska haluttiin etsiä jotain "aidompaa" turistirysän sijaan. Perjantaina siis matkattiin itään päin useampi tunti parhaat päivänsä ajat sitten nähneellä bussilla, jossa oli pelkästään paikallisia, ilmastoinnista ei tietoakaan. Pelottavan näkoinen myyntimies ilmestyi jostain bussin kyytiin ja myi koko matkan jotain ihmelääkettä, jonka vakuutti auttavan kaikkiin vaivoihin - vähän kuin ostosteeveetä livenä. Maaseutumaisemat vilisivät avonaisista ikkunoista. Päämäärässämme Copalassa piti vielä etsiä Playa Venturaan vievä bussi, mutta niitä ei enää kulkenutkaan, joten joututtiin turvautumaan taksiin. Perillä maisemat olivat häikäisevät, kylän hiekkateilla tallustelivat kaikessa rauhassa aasit, siat, kukot ja koirat, turisteja ei juuri näkynyt (ei taida olla sesonkiaika). Aurinko paistoi kuumasti ja merivesi oli lämmintä; aallot kuitenkin pauhasivat niin voimakkaasti, ettei meressä juuri pystynyt uimaan. Oli viisaampaa tyytyä hyppimään aalloissa rannan tuntumassa.

Kyläläiset olivat kiireettömiä ja ystävällisiä (lukuunottamatta majapaikkamme ikävää teinityttöä, joka katsoi meitä aina jotenkin ilkeästi). Kyläkaupat olivat ihmisten kodeissa, ja joskus joutui odottelemaan kauemminkin sekä huutelemaan olohuoneeseen että joku ottaisi vastaan, usein perheen lapset. Koko kylässä ei ollut vaihtorahaa, mutta velaksi pystyi onneksi ostamaan esimerkiksi jäätelöt. Ihmisten rehellisyyteen luotettiin, 600 asukkaan kylässä kaikki varmasti tuntevat tai ainkain tunnistavat toisensa. Tutustuttiin lauantaina rannalla ollessamme hauskanoloiseen kaveriporukkaan Cuernavacasta (kaupunki Mexico Cityn eteläpuolella); olivat porukalla telttailemassa viereisellä rannalla. Ne tietysti ylistivät omaa kaupunkiaan ja haukkuivat Mexico Cityä (niin kuin kaikki, jotka eivät ole sieltä kotoisin): sanoivat, että siellä ihmiset ovat paljon sulkeutuneempia ja varautuneempia kuin muualla Meksikossa, koska koko ajan pitää pelätä vastaantulijoita, kanssamatkustajia metrossa, eikä keneenkään voi luottaa. Itse en olisi ehkä ihan samaa mieltä, Mexico Cityn kokoiseen kaupunkiin mahtuu nimittäin monenmoista kulkijaa.

Sunnuntain vastaisena yönä jouduttiin trooppisen myrskyn saartamiksi. Oltiin istuttu iltaa rannalla nuotion ääressä uusien tuttavuuksiemme seurassa kun rankkasade yhtäkkiä yllätti. Ei auttanut kuin odotella katoksen alla, ihmetellä salamoita, kunnes sade lopulta hellitti.

Paluumatka oli pitkä ja täynnä odottelua. Aamunkoitto kylässä kukon laulaessa oli kaunis. Lapset kulkivat koulupuvuissaan kouluun, kun odoteltiin bussia kioskin edustalla. Bussi ei kuitenkaan koskaan tullut, joten kioskinpitäjän mies heitti meidät maastoautollaan isolle tielle, jossa odoteltiin vielä pari tuntia Acapulcoon menevää bussia. Oltiin kotona vasta illalla, ja mieletön valomeri oli meitä vastassa kun kaarrettiin vuoristotietä pitkin Meksikon laaksoon...

Koti

Kuukausi on nyt vierähtänyt tässä osoitteessa, rauhallisella kadulla eteläisessä Mexico Cityssä, kaupunginosassa nimeltä Coyoacan. Täällä alkaa pikkuhiljaa näyttää ja tuntua jo ihan kodilta; suunnilleen kaikki elämiseen tarvittava on vihdoin hankittu, vaikkakin eletään aika vaatimattomasti, siis ilman pesukonetta, uunia, imuria, telkkaria jne... Vuokrasopimus kirjoitettiin 19.8., mutta asunnon omistaja, Señor Chavez, ehdotti meille, että asuttaisiin hostellissa vielä siihen asti kunnes kämppä olisi täysin muuttokunnossa (täällä oli kaikenlaista pientä korjailtavaa, mm. yksi ikkuna piti vaihtaa, ikkunasuojuksia asentaa sekä maalata, kaasu ja pistorasiat tarkistaa jne.). Kämpän omistaja siis maksoi meille vielä muutaman yön hostellissa, vaikka oltiin jo aika kärsimättömiä muuttamaan, hostellissa asuminen kun oli jo ehtinyt käydä aika lailla puuduttavaksi.

Ensimmäiset 10 päivää siis asuttiin Emmin kanssa kaupungin historiallisessa keskustassa, parin korttelin päässä pääplazalta, hostellissa nimeltä Amigo. Siellä majaili lähinnä eurooppalaisia reppumatkailijoita, ja tunnelma oli välillä oudon haikea, sillä monille Mexico City oli vuoden mittaisen reissun viimeinen kohde, jota seurasi väistämätön paluu kotimaahan ja arkeen. Keneenkään ei oikein päässyt tutustumaan paremmin, sillä ihmiset tulivat ja menivät, vain minä ja Emmi pysyttiin paikoillamme. Tunnelma oli aika sosiaalinen, mutta loppujen lopuksi alkoi puuduttaa, kun joka päivä piti käydä samat keskustelut uusien tulokkaiden kanssa, ja loppujen lopuksi kaikki alkoivat muistuttaa toisiaan pelottavan paljon. Kämppisehdokkaita ei Hostal Amigosta löytynyt. Ainoa mainitsemisen arvoinen tuttavuus kyseisestä hostellista on hullu mutta tunteellinen baarimikko, Gerardo, jolla on muuten suomalainen tyttöystävä, Katri Vantaalta, joka myös tavattiin!

Opiskelu alkoikin jo elokuun 13. päivä, ja samalla viikolla muutettiin lähemmäksi yliopistoa, hostelliin nimeltä El Cenote Azul, missä vietettiin vielä viikko.

Asunnon etsiminen olikin aikamoinen rumba; kämppiä oli kyllä tarjolla vaikka kuinka paljon, mutta sopivan löytäminen osoittautui aika uuvuttavaksi projektiksi. Yliopiston tarjoamat asunnot olivat suhteellisen kalliita siihen nähden, ettei niihin esimerkiksi saanut kutsua kavereita kylään, ja säännöt olivat muutenkin niin tiukat, että päätettiin suosiolla hylätä kyseinen vaihtoehto. Aloitettiin ostamalla sanomalehti Segunda mano ja sitten vaan rohkeasti soiteltiin asuntoilmoituksiin sekä sovittiin tapaamisia. Vaikeaa oli se, ettei ilmoituksissa koskaan lukenut tarkkaan, missä asunto sijaitsee, ja oli vaikea tietää mikä on hyvä alue ja mikä ei (tässä onneksi paikalliset auttoivat meitä). Joskus puhelimessa oli lähes mahdotonta saada selvää paikannimistä ja saapumisohjeista ja joskus taas vuokraisännät tai emännät osoittautuivat sekopäiksi (myöhemmin ollaan vaan naurettu etenkin yhdelle naiselle, joka oli todella kiero, mutta maailman huonoin valehtelija). Aikaa asuntojen katsastamiseen sai myös kulumaan reippaasti, koska välimatkat on pitkiä ja eksyminen suhteellisen helppoa. Kalustettuja kämppiä oli todella vähän tarjolla ja ne tuntuivat olevan kalliita tai rumia tai vaarallisilla alueilla, joten tultiin siihen tulokseen, että ehkei asunnon kalustaminen sittenkään olisi ihan mahdoton ajatus. Tässä vaiheessa oli jo selvää, että haluttaisiin asua yhdessä, ja olen todella iloinen, että päästiin Emmin kanssa molemmat tänne vaihtoon ja että ollaan kämppiksiä! Ollaan tutustuttu paremmin ja on ollut mukavaa, kun on alusta asti ollut "tuki ja turva" tässä mielettömässä kaupungissa.

Ihastuttiin siis ensimmäiseen kämppään, jota käytiin katsomassa. Sen omaperäisyys teki vaikutuksen; en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään vastaavaa! Täällä on kolme makuuhuonetta, keittiö, iso olohuone, takka sekä pieni puutarha. 26.9. tänne muuttaa myös italialainen Emanuela, vaihtarikavereidemme Valerian ja Gabrielen tuttu, joten vuokra on sitten yhteensä noin 180 euroa kuussa (+ sähkö ja netti). Vuokrasopimusta neuvotellessamme tutustuttiin Emmin kanssa kiinteistönvälittäjänaiseen, Rosa-Mariaan, joka on myöhemmin perheineen auttannut meitä ihan kaikessa. Rosa-Marian veli, Paco, lainasi (ja kuljetti meille kotiin) pitkän ruokapöydän sekä sohvan. Hommattiin itse sängyt, tuoleja, jääkaappi (mini) sekä lakanoita ja keittiötarvikkeita ja vastaavia, mutta loppujen lopuksi päästiin kuitenkin halvalla, etenkin kun kulut jaetaan kolmen kesken. Luvattiin kutsua Rosa-Maria + perhe tänne meille suomalaiselle illalliselle heti kun kyetään sellainen järjestämään.

Coyoacan ("kojoottien asuinpaikka") on ehkä tämän kaupungin kauneinta aluetta - tässä lähellähän asui myös Frida Kahlo aikoinaan :) Täällä on paljon kirkkain värein maalattuja taloja, kapeita mukulakivikatuja, puistoja ja ennen kaikkea tunnelmaa: torilla voi harhailla lukuisten kojujen läpi ja ihastella artesaanituotteita sekä katsella pantomiimiesityksiä, asteekkitanssia, kuunnella katusoittajia ja maistella paikallisia herkkuja jne. Täältä meiltä on Coyoacanin keskustaan noin 10 minuutin kävely, yliopistolle matkaa on noin neljä kilometria, ja matka taittuu minibussilla, joita kulkee tiheästi parin korttelin päässä sijaitsevalta isommalta kadulta (Miguel Angel de Quevedo); aikaa koulumatkaan saa kulumaan liikenteestä riippuen puolisen tuntia.

Viihdyn siis oikein hyvin! (Siitä huolimatta että muuttaessamme keittiön nurkasta löytyi kuollut hiiri, ja myöhemmin astuin vahingossa torakan päälle kylppärissä.. onneksi oli sentään kengät jalassa! Lattiat on aika kylmät ja kiviseinät myös viilentää kämppää, joten luulen että talven varalle on ostettava ainakin lämpimämpi peitto.)

Lisää kotitunnelmia luvassa, kun tutustutaan uuteen kämppikseen!

Itsenäisyyspäivä

Meksikossa juhlittiin eilen 15.9. itsenäisyyttä. Keskusta oli niin tukossa, ettei sinne voinut kuvitellakaan menevänsä, joten ilotulitukset jäi näkemättä ja virallinen itsenäisyyden "huuto" (el grito) kuulematta. Mutta kahden meksikolaisen perheen vieraana pääsin kuitenkin kuulemaan perinteistä meksikolaista musiikkia - ensin stereoista ja myöhemmin kitaralla säestettynä ja laulettuna, kun asunnosta meni hetkeksi sähköt - sekä syömään ja seurustelemaan meksikolaisittain. TV:tä ei avattu, eikä Linnanjuhlia katsottu, mutta hienoja pukuja sai silti ihailla. Meksikolaiset on todella kansallismielisiä ja ylpeitä meksikolaisuudestaan ja identiteetistään. Meksikon lipun värit koristivat kaupunkia joka puolella, ja metrossa ja kaduilla myytiin korujen ja hiusnauhojen ohessa mm. pieniä kolmivärisiä liituja, joilla pystyi piirtämään yhdellä vedolla Meksikon lipun vaikkapa poskeensa. Niinhän minäkin sitten tein...

Eräs kurssikaverini kuitenkin kommentoi Itsenäisyyspäivän juhlintaa tyhmäksi, koska Meksikon itsenäistymisen tuloksena valta vain vaihtui espanjalaisilta kreoleille, eli valkoisille, Meksikossa syntyneille eurooppalaisten jälkeläisille, jotka vain jatkoivat alkuperäiskansojen oikeuksien maahanpolkemista niin kuin edellisetkin hallitsijat kasvattaen eriarvoisuutta yhteiskunnassa. Joka tapauksessa "¡Viva México!" (Eläköön Meksiko!) huudettiin yhteen ääneen useaan otteeseen. (Kommunistiperheen juhlissa huudettiin myös "¡Viva Cuba, viva Fidel!" Ja "¡Qué mueran los yankees!" Eli eläköön Kuuba, eläköön Fidel, kuolkoon jenkit!!)

Jotta suomen kieli ei pääsisi ihan kokonaan unohtumaan, ajattelin viihdyttää itseäni sekä muita uteliaita kirjoittelemalla satunnaisia tunnelmia ja tarinoita täältä valtameren takaa. Tämä on siis ensimmäinen julkaisuni ikinä.. Jännittävää!

Tänään heräsin liian myöhään enkä ehtinyt tehdä oikein mitään niistä asioista joita olin suunnitellut tekeväni ennen luentoa. En kuitenkaan voi syyttää liikennettä, sadetta tai kulkuneuvoja, niin kuin yleensä, vaan vika oli tällä kertaa jossain muualla. Kävelin muutaman korttelin päähän tielle, josta hyppäsin minibussin, eli "peseron" kyytiin. Peserot on jännittäviä, vanhoja, matalia peltiautoja, joita kuljettaa usein alaikäiset pojat. Ne pysäytetään kadunkulmasta ja pois voi jäädä myös missä tahansa, jos vaan onnistuu löytämään tiensä ovelle oikeassa kohdassa. Jos sattuu mahtumaan peseron kyytiin (huom. näin ei aina käy), joutuu yleensä seisomaan ja joskus jopa roikkumaan ovensuussa. Tällöin on hyvä pitää lujasti kiinni ja toivoa ettei kuljettaja aja pahasti ylinopeutta tai yritä liian kunnianhimoisia ohituksia. (Kuljettajilla on usein Neitsyt Marian kuva ratin takana; kai se sitten suojelee kaikelta pahalta..?) Peserot on niin matalia, että seisoessa pää melkein osuu kattoon, ja pysäkkejä joutuu tähystämään kumarassa ikkunoista (joissa on pahasti säröjä).

Tänään matka taittui mukavasti, jäin Copilcon metroasemalla pois kyydistä ja kävelin 20 minuuttia ihmisvirrassa yliopistoalueen läpi tiedekunnalleni. Tapasin siellä Emmin sekä muita tuttuja ja menimme syömään kasvisravintola "Comedor popular Che Guevaraan". Ruokana oli alkupalaksi vihreää kasvislientä sekä pääruoaksi tacoja, joissa oli täytteenä juustoa, perunaa, soijaa ja muuta jännittävää. Lounas maksaa kasvisravintolassa 20 pesoa, eli vähän päälle euron, ja tiedekunnan toisessa opiskelijaruokalassa (missä ruoka on hieman täyttävämpää) 25 pesoa. Kyseinen "Comedor popular Che Guevara" sekä vieressä sijaitseva, saman herran mukaan nimetty auditorio, ovat ainoat tilat, jotka jäivät opiskelijaliikkeen haltuun lukuvuonna 1999-2000 vallinneen yleislakon jälkeen. Vasta viime vuosina tilat on vihdoin saatu käyttöön, mm. auditoriossa on alettu järjestää erilaisia työpajoja. Kahtena lauantaina olen käynyt yhdessä taidetyöpajassa: ilmapiiri on mukava, ihmisiä ehkä kymmenkunta, ja maalaaminen on tuntunut kivalta. Töistä järjestetään ehkä myöhemmin syksyllä näyttely.

Neljästä kuuteen kuuntelin luentoa diktatuureista Latinalaisessa Amerikassa. Aiheena oli tänään populismi. En löytänyt eilen kirjastosta kirjaa, josta piti lukea kappale tämän päiväiselle tunnille. Luokkatoverilla oli kuitenkin monistettuna kyseinen kappale, joten saan luettua sen myöhemmin. Italialainen opettajamme on mukava, mutta puhuu espanjaa todella vahvalla italialaisella nuotilla ja kääntäen ajatuksensa suoraan italiasta espanjaan, niin ettei kukaan kurssilla oikein pysty seuraamaan opetusta. Muiden kurssien opettajat on onneksi todella hyviä ja mukaansatempaavia. Juttelin kurssin jälkeen yhden kurssikaverini, Mahenzin, kanssa; sanoi nähneensä mut viime keskiviikkona keskustassa. Kävi ilmi, että se oli ollut saman taidenäyttelyn avajaisissa kuin minäkin. (Tää kaupunki on loppujen lopuksi todella pieni! Uskomatonta, mutta ollaan huomattu se Emmin kanssa jo moneen otteeseen.) Puhuttiin hetki kyseisestä näyttelystä: Mahenzin mielestä se oli ollut pettymys, oli odottanut enemmän taiteilijoilta. Sen mielestä taiteilijoiden tulisi ottaa enemmän kantaa yhteiskunnan epäkohtiin, niin kuin ne tekevätkin, mutta näyttelytilassa näiden kantaaottavien taiteilijoiden työt oli jotenkin "latistuneet". Mielipiteiden olisi pitänyt tulla vahvemmin esiin! Keskustelun innoittamana etsin tietoa ryhmästä nimeltä "Arte jaguar", joka on ollut aktiivinen etenkin viimeisimmän Oaxaca-kriisin aikana.

Kurssikaverini kutsui mut kahdeksalta katsomaan elokuvaa poliittisesta taiteesta. Päätin jäädä odottelemaan yliopistolle, mutta lopulta jotain oli käynyt eikä elokuvaa voinutkaan näyttää. Eräs ystäväni, joka mun olisi pitänyt tavata kahdeksalta soitti myös ja kysyi jos mulle kävisi että nähtäisiinkin huomenna. Suunnitelmat muuttuvat todella helposti, mikä on välillä ihan mukavaakin, ja siten voi ajautua mielenkiintoisiin tilanteisiin. Siihen täytyy vaan tottua. Ymmärrän kuitenkin senkin, ettei joka päivä ehkä jaksaisi joutua "seikkailuihin" ja jännitttää mahtuuko metron kyytiin ja pääseekö yliopistolle vai ei. (Tuttavani, Alan, katsoi mua kateellisena kun kerroin että Suomessa metrossa pääsee istumaan ja siellä on niin hiljaista, että voi vaikka lukea matkalla.) Kävin kuitenkin mielenkiintoisia yhteiskunnallisia keskusteluita kyseisen kurssikaverini, Mahenzin, ja parin muun kanssa (Alan, Juan). Hurjaa ajatella, että vain muutama vuosi sitten yliopistolla vallitsi totaalinen kaaos: hallitus halusi korottaa lukukausimaksuja, jotka ovat UNAMissa aina olleet todella alhaiset, opiskelu on siis käytännössä ilmaista. Yliopisto (ja kaikki sen alaiset laitokset, mm. yhdeksän lukiota) oli kokonaisen vuoden kiinni, opiskelijat olivat lakossa ja järjestivät tapaamisia. Sitä varten hallitus perusti erillisen "suojelupoliisin" ja tuhansia opiskelijoita pidätettiin ja monia pahoinpideltiin. Lakon tuloksena lukukausimaksut kuitenkin pysyivät ennallaan. (Kiinteistönvälittäjänainen, nykyään hyvä ystävämme, Rosa Maria laittoi poikansa yksityisiin yliopistoihin juuri mellakoiden takia.) Vielä tällä hetkelläkin mm. alimman kerroksen kahvilanpitäjäpojista yksi on vankilassa poliittisten mielipiteittensä takia.

Keskustelumme aikana sade oli lakannut, ja pääsin kotiin kastumatta. Itävaltalainen ystäväni Natalie soitti illalla ja kysyi voisiko tulla asumaan mun ja Emmin kanssa siihen asti kunnes italialainen Emanuela saapuu. Nataliella oli ollut ongelmia vuokraemännän kanssa ja nyt pitäisi löytää uusi asuinpaikka. Sanoin että tottakai, on vaan mukavaa saada lisää kämppiksiä!

Nyt on mentävä nukkumaan, huomisen päivän omistankin rästiin jääneille koulutöille..